Hanke päättyi, mitä jäi jäljelle?

Hanke päättyi seminaariin, arviointiin ja raportointiin aivan kuten sadan hankkeet samaan aikaan. Mitä näistä hankkeista jää jäljelle? Onko kehitetty uusia asioita, jotka jatkuvat “rakenteissa”? Yleisellä tasolla puhutaan juurruttamisen haasteesta eli siitä, että hankkeissa kehitetyt uuden toimintatavat eivät kiinnity organisaatioiden perustoimintaan.

Minulle kävi niin, että seuraava hanke jo kolkutteli ovella ja syöksyin hankearvioinnin jälkeen suoraan uuteen hankkeeseen. Tuttua varmaan monelle. Edellinen hanke hautautui uusien tavoitteiden ja tuttavuuksien alle, vai hautautuiko?  Kaiken kiireen keskellä huomasin usein vertaavani edellisen hankkeen tapahtumia omaan tämän hetkiseen työhöni. Tämä edellinen hanke oli Meeting the Odyssey, jossa roolini oli auttaa hanketyöntekijöitä arvioimaan omaa toimintaansa ja kehittämään sitä koko hankkeen ajan.

Meeting the Odyssey oli vuosina 2014-2016 toteutettu yhteisöllinen ja taiteellinen teatteriprojekti, jossa ammattilaiset eri Euroopan maista loivat työpajoja ja esityksiä. Tavoitteena oli  luoda kulttuurien välistä dialogia sekä ammattilaisten kesken, että kohtaamisissa paikallisten yhteisöjen kanssa.

Yhteiset arviointityöpajat auttoivat ymmärtämään erilaisia työskentelytapoja

En lähde tässä kuvailemaan monivuotisen hankkeen tapahtumia, vaan keskityn omaan työhöni itsearvioinnin parissa. Meeting the Odysseyn vaiheiseen pääsee tutustumaan nettisivujen ja blogin avulla. Sitä lukiessa ymmärtää, että Meeting the Odyssey jätti jokaiseen siinä työskennelleeseen lähtemättömän jäljen, myös minuun. Hankkeen määrällinen arviointi oli projektipäällikön työtä ja kuuluu osanan tavallista hankeraportointia. Sen mukaan Meeting the Odyssey saavutti mitattavissa olevat tavoitteet kuten esimerkiksi kuinka monta esitystä ja työpajaa pidettiin kussakin kaupungissa. Minun tehtäväni oli yhteistyössä projektipäällikön ja työryhmän kanssa jatkuvaa arviointia, joka vaikutti toimintaa kehittävästi jo hankkeen aikana.

Tuolit_Viirus_ryhmä
Meeting the Odyssey työryhmä muistelee mennyttä hanketta ja arvioi työn tuloksia viimeisessä arviointipäivässä 30.11.2016.

Loppuarvioinnissa meillä oli takana jo noin 10 itsearviointityöpajaa. Kaikki osallistujat eivät osallistuneet kaikkiin työpajoihin, mutta työtapa tuli tutuksi kaikille. Projektipäällikön määrätietoisuuden ansiosta yhdestäkään arviointityöpajasta ei luovuttu, ei edes Kreikassa kesällä 2016, jolloin tilanteet olivat usein todella rankkoja. Opimme siis kokoontumaan ja reflektoimaan yhdessä. Matkan varrella tehtyihin arviointityöpajoihin voi tutustua blogimuodossa.  Lopuksi teimme vielä yhteenvedon, joka huipentui pohdintaan yhteistyöhankkeen mahdollisista vaikutuksista tulevaisuuteen.

Itsearviointipajat koettiin tärkeiksi, koska niiden aikana oli mahdollista:

  • Kuunnella ja oppia ymmärtämään erilaisia työskentelykulttuureja
  • Antaa palautetta ja parantaa kiertue-elämän käytännön puolta.
  • Jakaa ja pohtia omia kokemuksia yhdessä kollegoiden kanssa.

Yhteishenki, hyvä johtajuus ja tunne työn merkityksellisyydestä

Onnistunut projekti on monen asian summa, joista viimeisessä arvioinnissa nousi esiin yhteishenki, hyvä johtajuus ja tunne työn merkityksellisyydestä. Kesä 2016 Kreikassa vei kaikki epämukavuusalueelle. Pakolaiskriisistä huolimatta ja osittain juuri siksi esitykset ja työpajat pidettiin, vaikka tehtävä tuntui mahdottomalta. Kohtaamiset paikallisten kanssa sekä työskentely pakolaisten kanssa antoi sekä epätoivon, että ilon hetkiä.

Onnistuminen vaativissa tilanteissa edellyttää todella hyvää kommunikaatiota. Loppuarvioinnissa tultiin siihen tulokseen, että kommunikaatiossa onnistuttiin koska:

  • Projektipäällikö sekä toinen vastuuhenkilö olivat samat koko ajan.
  • Yhteiset tavoitteet pidettiin esillä koko ajan.
  • Alkuperäinen visio ja siihen liittyvät eettiset ja moraaliset arvot loivat vakaan pohjan.

Mitä siis jäi jäljelle?

Kiertueet olivat rankkoja ja tuskin kukaan mukana ollut voi koskaan unohtaa pitkiä purjehdusmatkoja tai  kesän 2016 esityksiä ja työpajoja Kreikassa. Kokemukset kulkevat kaikkien mukana ja tulevat vaikuttamaan meidän jokaisen työhön ja elämään tulevaisuudessa.

Monelle näin suuri projekti oli uusi asia ja koettiin, että osallistuminen kansainväliseen EU-hankkeeseen näytti, että se on mahdollista. Moni teattereista haluaisi jatkaa yhteistyöprojektien tekemistä. Käsitys omasta työstä ja organisaatiosta muuttui. Osa koki saavansa enemmän arvostusta omassa maassaan ja pääsevänsä mukaan verkostoihin, joihin heillä aikaisemmin ei ollut paikkaa. Hädässä olevien ihmisten kohtaaminen kosketti monia. Esimerkiksi Jessica Raita, Viirus teatterin näyttelijä kirjoitti kokemuksistaan koskettavan blogin  New perspective,  Many things get a new meaning here  (Leros, Kreikka, 27.6.2016). 

Ehkä vastaus siitä mitä jäi jäljelle olisi lyhyesti, että Meeting the Odyssey jätti organisaatioihin luottamuksen omista mahdollisuuksista tehdä ja olla mukana suurissakin kansainvälisissä hankkeissa. Tai kuten loppuseminaarin pääpuhuja taiteilija ja tutkija Alexanros Mistriotis nosti esiin tyhjyyden, joka jää jäljelle suuren työn jälkeen. Jos tyhjyys on avoin tila, joka täytetään uusilla merkittävillä teoilla, on jotain todella tärkeää saavutettu.

Minusta monissa heräsi nälkä mennä vieraille alueille ja tehdä yhteistyötä uusien ihmisten kanssa. Mustaan perinteiseen teatteritilaan tottunut taiteilija löysi uusia puolia itsessään esiintyessään betonisella ulkolavalla. Tanssimaton pois jättäminen voi olla askel toisiinkin oivalluksiin. Keskustelu taiteen merkityksestä jatkuu ja uusia suunnitelmia on varmasti jo käynnissä. Taisin viimeksi kuulla jonkun kysyvän voisiko sen laivan ostaa liikkuvaksi eurooppalaiseksi näyttämöksi…

 

 

 

 

 

Kuntien uutta identiteettiä rakennetaan sivistyksen voimin

Luova, osallistava Suomi vei minut jo toisen kerran Kuntaliiton tilaisuuteen tänä vuonna. Tällä kertaa vuorossa olivat Kuntamarkkinat ja siellä olikin hulinaa kerrakseen! Kuntaliiton talo Hakaniemiessä natisi liitoksissaan, kun kuntaväki ympäri laajan Suomen oli tullut tapaamaan toisiaan ja kuulostelemaan mitä kentällä tapahtuu.

Tulevaisuuden kunnan tehtävät painottuvat uudella tavalla kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakuntiin. Tärkeimmäksi rooliksi kuntien ennakointityössä ovat nousseet yhteisöllisyyden, hyvinvoinnin ja elinvoiman edistäminen (Kunnat 2021 – strateginen muutosohjelma).  Tähän asti on puhuttu paljon siitä mikä kunnista lähtee, mutta nyt on aika pohtia kuinka kuntiin jääväät palvelut hoidetaan mahdollisimman hyvin. Sote-kunnasta tuleekin sivistyskunta, jossa varhaiskasvatus, opetuspalvelut, vapaa sivistystyö sekä kulttuuri-, kirjasto-, liikunta- ja nuorisopalvelut ovat pääroolissa.

Sivistyskunta on elinvoimainen kunta!

Sivistyskunta kuulostaa vähän pölyiseltä kaikkien innovatiivisten, kestävien, yhteisöllisten ja fiksujen kaupunkien aikana. Toisaalta siinä on jotain niin hellyttävän inhimillistä, että pitää oikein ottaa meidän kansallisfilosofimme J.V. Snellman mukaan keskusteluun.  J.V. määritteli sivistyneen ihmisen henkilöksi, joka tekee käytännön työtä oman kulttuurinsa ja yhteisönsä hyväksi, mutta – se on samalla työtä hänen itsensä hyväksi.  Filosofian tohtori Seppo Niemelä on väitöskirjassaan määritellyt yhteiskunnan sivistyneisyyden seuraavasti:

Yhteiskunnan sivistyneisyyden mittarina voidaan pitää sitä, miten sen jäsenet voivat toteuttaa omat voimavaransa täyteen mittaansa, antavat panoksensa yhteisiin asioihin, tuntevat kuuluvansa yhteisöihin ja työllistyvät kykyjensä mukaan.

Eli kun tuota vähän pölyttymään päässyttä sanaa vähän tutkiskelee sieltä löytyvät blogin kuvituksena käyttämäni Tulevaisuuden kunnan keskeiset ominaisuudet; osallisuus, yhteisö, yhteistoiminnallisuus, hyvinvointi ja työllisyys.

Tulevaisuuden si3147-snellman2_b-gifvistyneessä kunnassa pitäisi kaikkien siis tuntea kuuluvansa joukkoon ja pystyä käyttämään omaa osaamistaan yhteisön hyväksi. Tänään liitämme tämän J.V. Snellmanin sivistysmääritelmään osallisuuteen ja osallistumiseen. Unohdamme helposti, että sivistys ei ole vain taiteen ja  hyvien tapojen tuntemusta, vaan sivistys on myös toisen kunnioittamista ja yhteisen kulttuurin rakentamista. 

Kuntamarkkinoilla minulle selvisi, että monissa kunnissa tehdään kovasti töitä, jotta kuntalaiset innostuisivat kehittämään omaa elinympäristöään yhdessä kunnan työntekijöiden kanssa. Liperin kunnassa esimerkiksi oltiin tutkittu kuntalaisten halua vaikuttaa ja osallistua kunnan asioihin. Tutkimuksesta selvisi, että kunnallispolitiikka ei voisi vähempää hetkauttaa, mutta kansalaisvaikuttaminen sen sijaan kiinnostaa. Ratkaisuksi tähän kehitetään helposti käytettäviä kansalaisvaikuttamisen foorumeita. Paljon on jo tehty, mutta se kuuluisa osallisuus ja yhdessä tekeminen haastaa myös liperiläisiä.

Osallisuus haastaa joka päivä, miten se onkaan ollut niin huonosti hanskassa! (Hannele Mikkanen, Liperin kunnanjohtaja 15.9.2016).

Vaikka kulttuuri ei kovin paljon vielä näkynyt tämän vuoden kuntamarkkinoilla, voin tehdä sen johtopäätöksen, että kuntien uutta identiteettiä rakennetaan sivistyksen voimin. Kulttuurituotannon lehtorina mieleen tulevat ajat joskus 2000-luvun alusta kun vanhat toisen asteen kulttuurisihteerien koulutukset korvattiin uusilla ammattikorkeakoulututkinnoilla.  Silloin Opetusministeriöstä ehdotettiin uusien tutkintojen nimikkeeksi sivinomia. Vähän harmittaa, että tyrmäsimme ehdotuksen täysin ja ajoimme läpi nimen kulttuurituottaja AMK. Olisiko meidän pitänyt olla kaukaa viisaita ja kouluttaa sivinomeja, jotka nyt pelastaisivat Suomen?

Tulevaisuusajatteluun vauhtia Vuosaaresta

Matkasimme kulttuurituotannon ylemmän AMK-tutkinnon opiskelijoiden kanssa metrolla Vuosaareen tutustumaan tulevaisuuden Suomeen. Aikamatkailu oli tietenkin meidän mielikuvituksen tuotetta, mutta koska Vuosaari on Suomen monikulttuurisin ja sosiaalisesti eriytynein asuinalue, voisimme ehkä nähdä jotain, mikä on arkea tulevaisuudessa muuallakin Suomessa.

Matkan tarkoituksena pohtia miltä Suomi näyttää 10-15 vuoden kuluttua ja kuinka se tulee vaikuttamaan kulttuurituottajien työhön. Matkaoppaiksi saimme toimittaja Reetta Rädyn ja tutkija Miikka Tervosen, jotka työskentelevät Operaatio Vuosaari nimisessä tutkimushankkeessa. Heidän tavoitteena on tutkia:

”Millaista on arki Helsingin Vuosaaressa, yhdellä Suomen sosiaalisesti ja kulttuurisesti monimuotoisimmista asuinalueista? Millaisia toisistaan eroavia todellisuuksia on vaikkapa koululuokissa? Mitä opittavaa vuosaarelaisten kokemuksista, tiedoista ja taidoista voisi olla muualla Suomessa?”

Olisimme voineet kutsua tutkijat luennoimaan ja keskustelemaan kanssamme, mutta nyt tavoittelimme kokemusta, josta syntyisi ehkä odottamattomiakin oivalluksia. Kylmiltään tähän ei heittäydytty, vaan jokainen opiskelija oli ennen Vuosaaripäivää tutustunut tulevaisuuden ennakointiin kehittämistyön menetelmäkurssilla. Opiskelijat olivat mm. lukeneet Elina Hiltusen Matkaopas tulevaisuuteen (2012) ja järjestäneet työpaikallaan keskustelun oman toimialan tai työorganisaation tulevaisuudesta.  Keskustelun lähtökohtana olivat megatrendit ja trendit sekä niiden mahdolliset vaikutukset oman toimialan kehitykseen. Monella työpaikalla kultuurien moninaistuminen eli diversiteetti ja kaupungistuminen tuntuivat vaikuttavan toimintaympäristöön nyt ja tulevaisuudessa.

Kuva Helsingin Sanomien (21.11.2014) jutusta Tälläinen on Helsinki 2024.
Kuva Helsingin Sanomien (21.11.2014) jutusta Tälläinen on Helsinki 2024.

Matka Vuosaareen oli siis kurkistus siihen mitä kaupungin asukasluvun nopea kasvu ja kulttuurien moninaisuus tarkoittaa käytännössä yhdessä paikassa.

Usein tulevaisuuskuvat ovat pilvenpiirtäjien, robottiautojen ja viherkatoilla viihtyvien kaupunkilaisten maailma. Maailman väkiluku tulee nousemaan tämän hetken noin 7.3 miljardista 8.5 miljardiin vuoteen 2030 mennessä. On siis epätodennäköistä, että me kaikki mahdumme ilmastoituihin robottiautoihin ja viherkatoille.

Tule hyvä tulevaisuus, älä tule huono tulevaisuus

Reetta ja Miika veivät meidät Merirastilan ala-asteelle ja Kallahden nuorisotalolle, Emme nähneet yhtään robottiautoa, mutta sitäkin enemmän lapsia ja naisia. Koulun ja nuorisotalon jälkeen suuntasimme tutustumaan Vuotalon kulttuuritoimintaan ja  keskustelemaan Operaatio Vuosaari-tutkimushankkeesta. Reetta ja Miika esittelivät tutkimustaan ja antoivat tärkeitä neuvoja toimintaympäristön tutkimiseen. Erityistä heidän tutkimushankkeessaan on jatkuva näkyvyys ja kuuluvuus mediassa. Tavoitteena on tuoda tutkimustuloksia esiin koko ajan ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Monia lehtijuttuja, radio-ohjelmia ja tieteellisiä artikkeleita on jo valmistunut. Lopputulokseksi valmistuu elokuva ei perinteistä tutkimusraportteja.

Tiedon tuottaminen ja välittäminen Vuosaaresta on osoittautunut haasteelliseksi, sillä ennakkoluulot ja oletukset “ongelmalähiöstä” istuvat tiukassa. Miikka sanoikin, että moraali estää ymmärtämästä aluetta sellaisenaan ja kaikilla tuntuu olevan polttava tarve ilmaista miksi Vuosaari on joko hyvä tai paha.

Kuinka siis riisua omat olettamukset ja katsoa maailmaa sellaisena kuin se on?  Tulevaisuuden ennakointi rakentuu nykyhetkeä ja mennyttä koskevasta ymmärryksestä, tiedoista ja tulkinnoista. Meistä ei kaikista voi tulla tutkijoita, mutta tutkiva ote sekä tietoisuus omista olettamuksista ovat tärkeitä.

Ehtiiko kulttuurituottaja ajatella tulevaisuutta?

Kulttuurituottajat Petra Hannus ja Siw Handroos-Kelekay kertoivat Vuotalon arjesta ja tulevaisuuden näkymistä.
Kulttuurituottajat Petra Hannus ja Siw Handroos-Kelekay kertoivat Vuotalon arjesta ja tulevaisuuden näkymistä.

Koulun ja nuorisotalon lisäksi kuntalaisten kohtaamispaikkana Vuosaaressa toimii kulttuuritalo. Kulttuuritalolla käynti on tietenkin vapaaehtoista, mutta tavoitteena Vuotalon tuottajien mukaan on kaikkien Vuosaarelaisten talo. Kulttuurien moninaisuus alueella tekee tehtävästä vähintäänkin haastavan. Kuinka ihmeessä voi saada ympäri maailmaa tulevat ihmiset kokemaan talon tutuksi? Tehtävään on tartuttu tarmokkaasti ja tämän värikkään kulttuuritalon sisään mahtuu todella moninaista ohjelmaa. Kuvassa oleva tila on varattu yhteistyöprojekteille, joita niitäkin tuntui löytyvän paljon.

Helsingin kaupungin kulttuurituottajat totuttelevat tällä hetkellä Helsingin mallin mukaiseen aikaan, jolloin kulttuuri pyritään entistä enemmän viemään kaikkien helsinkiläisten arjen ulottuville. Monessa muussakin kaupungissa kulttuurin rooli nähdään yhteisöjä vahvistavana ja siltojen rakentajina erilaisuuden korostamisen sijaan. Kannattaakin lukaista oman kaupungin strategiaa tai maakuntaohjelmaa ja pohtia kulttuurin roolia terveydenhuollon, hyvinvoinnin, teknologian, koulun ja kiertotalouden keskellä.

Jos kunnan kulttuurituottajan tehtävänä tukea ja kehittää moniäänistä ja keskustelevaa paikalliskulttuuria, hän on samalla estämässä eriarvoisuutta ja syrjäytymistä. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen voi antaa merkitystä työhön, jos tämän ison kuvan jaksaa ja pystyy hahmottamaan.

Meidän ryhmällä oli tulevaisuussilmälasit päässä ja tuottajille esitettiinkin kiperiä kysymyksiä tulevaisuuden Vuotalosta. Molemmat olivat sitä mieltä, että tulevaisuudesta pitäisi keskustella useammin. Arki on kiireistä ja monen tuotannon lomassa tulevaisuuden pohtiminen ei oikein onnistu. Keskustelu tulevaisuudesta jääkin helposti pyörimään arjen ongelmiin, kuten yhteistyöhön teknisen henkilökunnan kanssa tai viivästyneeseen remonttiin.

Matkan jälkeen kysytään MITÄ JOS?

Vuosaaren päivä tuli ja meni, mutta kuinka se vaikutti jokaisen matkailijan tulevaisuusajatteluun? Päivän aikana koimme arkisia asioita. Juttelimme lasten ja opettajien kanssa, tapasimme maahanmuuttajanaisia nuorisotalolla, kuulimme tutkimushankkeesta ja juttelimme tuottajakollegoiden kanssa.

Vaikutukset omaan tulevaisuusajatteluun kootaan oppimistehtävään, joka tällä kertaa on matkakertomus. Kirjoitus ei ole tarkka kuvaus päivän kohteista, vaan asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä oman työkentän kannalta. Kirjoittamisen käynnistämiseksi voi kysellä löytyikö yhtymäkohtia trenditehtävään tai oman organisaation strategioihin? Entä jos toimintaympäristössäni tapahtuu samankaltaisia muutoksia tulevina vuosina? Minkälainen tulevaisuus silloin olisi mahdollinen, todennäköinen tai toivottava? Tulevaisuuden ennakointiin kuuluu myös tulevaisuuden tekeminen, mieti siis miten voisit olla tekemässä tasa-arvoista, hyvinvoivaa ja oikeudenmukaista yhteikuntaa?

Merirastilan koulussa on jokaisen luokan ovessa tiedote mistä näkyy mitä kieliä luokassa osataan.
Merirastilan koulussa on jokaisen luokan ovessa tiedote mistä näkyy mitä kieliä luokassa osataan.

Minulle jäi erityisesti mieleen Merirastilan koulun luokkien ovessa olevat tiedotteet oppilaiden kielitaidosta. Kuten Reetta Räty sanoi Merirastilan koulussa ei ole “vieraskielisiä” lapsia, vaan erilaiset kielet nähdään rikkautena. Jos moninaista kielitaitoa osataan arvostaa ja käyttää, meidän ei tarvitse kiistellä kaksikielisyydestä, vaan voimme tulevaisuudessa olla monikielinen Suomi.

Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan opiskelijoiden matkakertomuksia.

Ennakointitietoa:  Kansallinen ennakointiverkosto, Tulevaisuuden kuntakuvatEnnakointikamari

 

 

 

 

Aikaa oivalluksille

Elokuinen lauantaiaamu tutulla uimarannalla on vielä kesäinen. Aurinko lämmittää ja ilma on tyyni. Vesi on jo vähän viilentynyt, mutta vielä voi uida pitkin nautinnollisin vedoin. Vuosien varralla aamu-uimarit ovat tulleet tutuiksi ja puhumme niitä näitä. Talvisin kommentoimme keliä ja veden lämpötilaa, näin kesällä voi jääda laiturin nokkaan pidemmäksi aikaan juttelemaan. Tänään oli sellainen päivä.

Tapasin tutun, jonka tiedän opettavan läheisellä ala-asteella. Kysäisin kuinka uusi opetussuunnitelma vaikutaa hänen työnsä ja siinä vierähti tunti mielenkiintoisen oppimiskeskustelun parissa. Koulutaisten oman aktiivisuuden tukeminen ja tutkiva oppiminen ovat heille tuttuja tavoitteita, mutta tähän mennessä muutos on ollut tuskallisen hidasta. Nyt toivottavasti päästäisiin uuden rehtorin johdolla kunnolla vauhtiin.

Miksi koulu muuttuu niin hitaasti?

Muistin kuunnelleeni kesällä kasvatuspsykologian professori Kristi Longan haastattelua, jossa hän ehdottomasti oli sitä mieltä, että uusi opetussuunnitelma on hyvä, tosin se tulee parikymmentä vuotta liian myöhään! Samat uudistustarpeet oltiin tunnistettu jo 1990-luvulla, mutta silloin opettajien koulutus ja teknologian käyttömukavuus ei ollut sitä tasoa, että toimeen oltaisiin kunnolla päästy. Lonka antoi tosin kiitosta peruskoulun opettajille, jotka jo monissa kouluissa ovat kehittäneet oppilaskeskeistä opetusta. Ongelmaksi hän kuvasi lähinnä yliopistot, joissa aineopettajat opiskelevat liikaa vanhan opettaja kertoo, oppilaan kirjoittavat mallin mukaan.

Entä mikä hidastaa naapurikoulun muutosta? Uimakaverini vastauksessa yllätyksellistä oli vanhempien muutosvastarinta. Lapset innostuvat ongelmien ratkaisusta ja omatoimisuudesta, mutta vanhemmat ovat huolissaan siitä, etteivät lapset opi oikeita asioita. Vertailukohdaksi otetaan oma koulu parikymmentä vuotta sitten, ei tämän tai huomisen yhteiskunta. Eihän vanhemmat koulun toiminnasta päätä, mutta näin perinteisen opettajakeskeisin opetuksen kannattavat saavat tukea omalle työskentelytavalleen.

Miten säilyttää motivaatio ja mielenkiinto oppimiseen?

Suomalainen koulu on viime vuosina saanut paljon kiitosta hyvistä oppimistuloksista. Osataan lukea ja laskea, mutta  koulussa ei oikein viihdytä. Uudessa opetussuunnitelmassa korostetaankin pedagogiikkaa, jonka avulla oppilaiden motivaatio ja mielenkiinto oppimiseen lisääntyisi. Tätä mekin ammattikorkeakoulussa pohdimme. Liian moni koulutuspaikan saanut, jää valmistumatta ja vailla tutkintoa. Kaikkeen emme veny, mutta hyvät neuvot ovat tarpeen.

Ennen kuin pulahdimme vielä kerran uimaan totesimme, että eihän kukaan jaksa opiskella yksin. Kristi Lonka (2015) ilmaisee saman kirjassaan Oivaltava oppiminen siten, että kaikki oppiminen on luovaa toimintaa, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Yhdessä jaksetaan ponnistella myös epämukavuusalueella ja toivon mukaan päästä myös siihen kuuluisaan flow-tilaan.

sukellus

 

 

Mitä tehdä kun kesken esityksen pahvilaatikosta löytyy pieni poika?

Meeting the Odyssey projektin viimeiset kiertueet suunniteltiin vuonna 2012 Odysseyn kotiin, Kreikkaan. Ajatuksena oli kunnioittaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, sekä osoittaa yhteenkuuluvuutta talouskriisissä olevan Kreikan kanssa. Haluttiin rakentaa yhteenkuuluvuutta luomalla vuoropuhelua ennakkoluulojen vähentämiseksi.

Kesällä 2016 Kreikan talouskriisi ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen lisäksi pakolaiskriisi on muuttunut paikoitellen kestämättömäksi murhenäytelmäksi. Eurooppalaisia tarinoita etsimään lähtenyt projekti onkin nyt keskellä suurta kansanvaellusta, jossa kotoa lähteminen, kaipaus ja odotus ovat tuskallisen totta. Meeting the Odyssey projektipäällikkö Matilda von Weissemberg kysyikin keväällä projektin blogissa kuinka he taiteilijoina voivat edistää kulttuurien välistä ymmärrystä kriisin aikana. Onko mahdollista tehdä mitään? Yhteistyö kreikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa oli vaikeaa, mutta työryhmä oli valmis lähtemään matkaan ilman luotettavaa tietoa esiintymispaikoista ja asumisesta.

Kiertueellakin voi pysähtyä yhdessä arvioimaan tehtyä työtä ja kuuntelemaan toisten kokemuksia

Minun roolini tässä projektissa on auttaa työryhmää arvioimaan omaa työtään. Suunnittelen ja fasilitoin työpajoja, joissa työryhmä saa yhdessä pysähtyä jakamaan kokemuksia ja pohtimaan niiden merkitystä.

Tänä kesänä pääsin pitämään itsearviointityöpajaa erityisessä tilanteessa; kesän ensimmäinen kiertue oli loppumassa ja toinen alkamassa. Leroksen ja Lesboksen saarilla sekä Lavrion ja Elefsinan kaupungeissa vieraillut työryhmä sai kertoa kokemuksistaan omaa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Samalla päästiin keskustelemaan kiertuetta aloittavan ryhmän suunnitelmista ja odotuksista.

Aloitimme työskentelyn pienissä ryhmissä. Kiertueen tehnyt ryhmä analysoi tehtyä työtä. Aloittava ryhmä lähetettiin pienelle aikamatkalle, jonka tarkoituksena on matkata kiertueen loppumispäivään ja muistella kuinka kaikki sujui. He tekivät kolme erilaista skenariota; utopian, realistisen positiivisen kiertueen sekä katastrofiskenarion. Tarinat avasivat erilaisia mahdollisia kiertueita ja tietenkin kun asialla on tarinankerronnan ammattilaiset, niistä ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

TElefsina_Maria Ahlrot2016unnelma vakavoitui kun alettiin kuunnella kiertueensa päättävien ryhmien kertomuksia. Tämän kiertueen rankimmat ja samalla tärkeimmät hetket oli koettu pakolaisleireillä. Päätös esiintyä ja tehdä työpajoja yksin tulleiden lasten ja nuorten kanssa oli kypsynyt vasta kiertueella. Käytännön järjestelyt ja lupa saada osallistua vaati pitkiä neuvotteluja, mutta niissä onnistuttiin.

Yksi Meeting the Odyssey projektin tavoitteista on kehittää taiteilijoiden osaamista ja siksi keskustelimme myös oman mukavuusalueen ulkopuolella olemista. Tilaa jossa vanhat mallit eivät toimi ja olemista leimaa epävarmuus. On testattava uusia tapoja toimia ja tehtävä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Edellisinä vuosina suurin haaste oli työryhmän jäsenten väliset kulttuuriset erot sekä oman tilan katoaminen ahtaassa purjelaivassa. Nyt vastassa oli todellinen hätä, jonka edessä moni tunsi avuttomuutta. Ihmisten kohtaaminen esityksissä sekä työpajoissa antoi leireillä oleville selvästi iloisia hetkiä ja sen oli vain riitettävä sillä hetkellä.

Omista rutiineista luopuminen voi vapauttaa

Blogin otsikkokuvassa näyttelijät tulevat yllätetyksi kesken esityksen Lesvoksen pakolaisleirillä. Näyttämöllä olevasta “tyhjästä” pahvilaatikosta juoksee pieni poika ja pakottaa esiintyjät improvisoimaan. Sopeutuminen uusiin yllättäviin tilanteisiin alkaa näyttelijöiden mukaan olevan tässä vaiheessa jo pysyvä, tuttu tila.

Joustaminen, joustaminen ja vielä kerran joustaminen oli kiertueen päättävän ryhmän neuvo Kreikassa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Vastoinkäymisiä ei kannata jäädä pohtimaan pitkään, vaan on ongelmat on ratkaistava nopeasti, parhaalla mahdollisella tavalla. Joustamisen lisäksi kehoitettiin tarkistamaan luvatut asiat aina henkilökohtaisesti paikan päällä.

Valta ja vastuu Euroopan tason projektissa puhutti pitkään. Haastavaa oli toimina tilanteissa, joissa vastuu oli maantieteellisesti kaukana itse toiminnasta. Kuinka esimerkiksi ranskalainen viestintävastaava motivoituu markkinoimaan esityksiä Berliisissä tai kuinka Helsingissä oleva tekninen päällikkö ratkoo ongelmia Opolen kaupungissa Puolassa. Paikalliset yhteyshenkilöt nousevat tietenkin arvoon arvaamattomaan, mutta resurssit eivät aina riitä asioiden varmistamiseen. Joskus on tyydyttävä toiseksi parhaaseen tulokseen.

Kokemusten jakaminen tuntui saavan todellisen merkityksen juuri sillä hetkellä. Kertojat olivat tuttuja kahden edellisen projektivuoden takaa ja kuulioilla oli todellinen halu ja tarve ymmärtää tulevia kiertueolosuhteita.

Kuinka ymmärtää oman työn merkitys koko projektille, puhumattakaan Euroopan unionin ohjelmatasosta.

Taiteilija ja tutkija Alexanros Mistriotis tuli mukaan työpajan loppuvaiheen keskusteluun ja esitteli omaa työtään projekti ulkoisen arvioinnin tekijänä. Mistrios johdatteli työryhmän pohtimaan omaa työtään ja koko projektia osana Euroopan Unioinin strategiaa. Hänen näkökulmansa on kriittinen ja kysyvä: ymmärrämmekö mitä politiikkaa ja kehityskulkua tuemme? Kenen tarinoita kerromme? Keskustelu oli polveilevaa ja samalla erittäin hedelmällistä.

Mistriotis puhui vallan ja resurssien pakenemisesta pois paikallisilta. Kuinka motivoitua tekemään työtä kasvottomien määräysten mukaan tai ymmärtää kuinka voi vaikuttaa oman alueensa asioihin. Keskustelussa nousi esiin poliitikkojen ja kansalaisten vieraantuminen toisistaan.

Yhteisöllisuuden rakentaminen ja tiivis vuoropuhelu nähtiin ratkaisuna välillä toivottomaltakin tuntuvaan tilanteeseen. Eli palattiin projektin tavoitteisiin ja taiteen mahdollisuuteen avata uusia näköaloja ja luoda vuoropuhelua. On toimittava tarina ja ihminen kerrallaan. Toivottava, että se pahvilaatikosta ilmestynyt pikkupoika ja moni muu saarilla oleva pakolainen on saanut pienen toivon kipinän tai ainakin unohtanut ikävän tilanteen hetkeksi.

Ehkä tämän ja monen muun samankaltaisen projektin ansiosta myös äänestäjät ja päättäjät tekevät kaikkensa, jotta kaikilla meillä olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet turvalliseen ja hyvään elämään. Jotta se on mahdollista on ymmärrettävä että on vain me, ei me ja ne toiset.

Elefsina_arkeologinen alue_tie
Elefsinan arkeologinen alue oli yksi antiikin tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista. Siellä kävely sai pohtimaan mitä meistä on jäljellä parin tuhannen vuoden päästä.