Mitä tehdä kun kesken esityksen pahvilaatikosta löytyy pieni poika?

Meeting the Odyssey projektin viimeiset kiertueet suunniteltiin vuonna 2012 Odysseyn kotiin, Kreikkaan. Ajatuksena oli kunnioittaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, sekä osoittaa yhteenkuuluvuutta talouskriisissä olevan Kreikan kanssa. Haluttiin rakentaa yhteenkuuluvuutta luomalla vuoropuhelua ennakkoluulojen vähentämiseksi.

Kesällä 2016 Kreikan talouskriisi ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen lisäksi pakolaiskriisi on muuttunut paikoitellen kestämättömäksi murhenäytelmäksi. Eurooppalaisia tarinoita etsimään lähtenyt projekti onkin nyt keskellä suurta kansanvaellusta, jossa kotoa lähteminen, kaipaus ja odotus ovat tuskallisen totta. Meeting the Odyssey projektipäällikkö Matilda von Weissemberg kysyikin keväällä projektin blogissa kuinka he taiteilijoina voivat edistää kulttuurien välistä ymmärrystä kriisin aikana. Onko mahdollista tehdä mitään? Yhteistyö kreikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa oli vaikeaa, mutta työryhmä oli valmis lähtemään matkaan ilman luotettavaa tietoa esiintymispaikoista ja asumisesta.

Kiertueellakin voi pysähtyä yhdessä arvioimaan tehtyä työtä ja kuuntelemaan toisten kokemuksia

Minun roolini tässä projektissa on auttaa työryhmää arvioimaan omaa työtään. Suunnittelen ja fasilitoin työpajoja, joissa työryhmä saa yhdessä pysähtyä jakamaan kokemuksia ja pohtimaan niiden merkitystä.

Tänä kesänä pääsin pitämään itsearviointityöpajaa erityisessä tilanteessa; kesän ensimmäinen kiertue oli loppumassa ja toinen alkamassa. Leroksen ja Lesboksen saarilla sekä Lavrion ja Elefsinan kaupungeissa vieraillut työryhmä sai kertoa kokemuksistaan omaa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Samalla päästiin keskustelemaan kiertuetta aloittavan ryhmän suunnitelmista ja odotuksista.

Aloitimme työskentelyn pienissä ryhmissä. Kiertueen tehnyt ryhmä analysoi tehtyä työtä. Aloittava ryhmä lähetettiin pienelle aikamatkalle, jonka tarkoituksena on matkata kiertueen loppumispäivään ja muistella kuinka kaikki sujui. He tekivät kolme erilaista skenariota; utopian, realistisen positiivisen kiertueen sekä katastrofiskenarion. Tarinat avasivat erilaisia mahdollisia kiertueita ja tietenkin kun asialla on tarinankerronnan ammattilaiset, niistä ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

TElefsina_Maria Ahlrot2016unnelma vakavoitui kun alettiin kuunnella kiertueensa päättävien ryhmien kertomuksia. Tämän kiertueen rankimmat ja samalla tärkeimmät hetket oli koettu pakolaisleireillä. Päätös esiintyä ja tehdä työpajoja yksin tulleiden lasten ja nuorten kanssa oli kypsynyt vasta kiertueella. Käytännön järjestelyt ja lupa saada osallistua vaati pitkiä neuvotteluja, mutta niissä onnistuttiin.

Yksi Meeting the Odyssey projektin tavoitteista on kehittää taiteilijoiden osaamista ja siksi keskustelimme myös oman mukavuusalueen ulkopuolella olemista. Tilaa jossa vanhat mallit eivät toimi ja olemista leimaa epävarmuus. On testattava uusia tapoja toimia ja tehtävä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Edellisinä vuosina suurin haaste oli työryhmän jäsenten väliset kulttuuriset erot sekä oman tilan katoaminen ahtaassa purjelaivassa. Nyt vastassa oli todellinen hätä, jonka edessä moni tunsi avuttomuutta. Ihmisten kohtaaminen esityksissä sekä työpajoissa antoi leireillä oleville selvästi iloisia hetkiä ja sen oli vain riitettävä sillä hetkellä.

Omista rutiineista luopuminen voi vapauttaa

Blogin otsikkokuvassa näyttelijät tulevat yllätetyksi kesken esityksen Lesvoksen pakolaisleirillä. Näyttämöllä olevasta “tyhjästä” pahvilaatikosta juoksee pieni poika ja pakottaa esiintyjät improvisoimaan. Sopeutuminen uusiin yllättäviin tilanteisiin alkaa näyttelijöiden mukaan olevan tässä vaiheessa jo pysyvä, tuttu tila.

Joustaminen, joustaminen ja vielä kerran joustaminen oli kiertueen päättävän ryhmän neuvo Kreikassa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Vastoinkäymisiä ei kannata jäädä pohtimaan pitkään, vaan on ongelmat on ratkaistava nopeasti, parhaalla mahdollisella tavalla. Joustamisen lisäksi kehoitettiin tarkistamaan luvatut asiat aina henkilökohtaisesti paikan päällä.

Valta ja vastuu Euroopan tason projektissa puhutti pitkään. Haastavaa oli toimina tilanteissa, joissa vastuu oli maantieteellisesti kaukana itse toiminnasta. Kuinka esimerkiksi ranskalainen viestintävastaava motivoituu markkinoimaan esityksiä Berliisissä tai kuinka Helsingissä oleva tekninen päällikkö ratkoo ongelmia Opolen kaupungissa Puolassa. Paikalliset yhteyshenkilöt nousevat tietenkin arvoon arvaamattomaan, mutta resurssit eivät aina riitä asioiden varmistamiseen. Joskus on tyydyttävä toiseksi parhaaseen tulokseen.

Kokemusten jakaminen tuntui saavan todellisen merkityksen juuri sillä hetkellä. Kertojat olivat tuttuja kahden edellisen projektivuoden takaa ja kuulioilla oli todellinen halu ja tarve ymmärtää tulevia kiertueolosuhteita.

Kuinka ymmärtää oman työn merkitys koko projektille, puhumattakaan Euroopan unionin ohjelmatasosta.

Taiteilija ja tutkija Alexanros Mistriotis tuli mukaan työpajan loppuvaiheen keskusteluun ja esitteli omaa työtään projekti ulkoisen arvioinnin tekijänä. Mistrios johdatteli työryhmän pohtimaan omaa työtään ja koko projektia osana Euroopan Unioinin strategiaa. Hänen näkökulmansa on kriittinen ja kysyvä: ymmärrämmekö mitä politiikkaa ja kehityskulkua tuemme? Kenen tarinoita kerromme? Keskustelu oli polveilevaa ja samalla erittäin hedelmällistä.

Mistriotis puhui vallan ja resurssien pakenemisesta pois paikallisilta. Kuinka motivoitua tekemään työtä kasvottomien määräysten mukaan tai ymmärtää kuinka voi vaikuttaa oman alueensa asioihin. Keskustelussa nousi esiin poliitikkojen ja kansalaisten vieraantuminen toisistaan.

Yhteisöllisuuden rakentaminen ja tiivis vuoropuhelu nähtiin ratkaisuna välillä toivottomaltakin tuntuvaan tilanteeseen. Eli palattiin projektin tavoitteisiin ja taiteen mahdollisuuteen avata uusia näköaloja ja luoda vuoropuhelua. On toimittava tarina ja ihminen kerrallaan. Toivottava, että se pahvilaatikosta ilmestynyt pikkupoika ja moni muu saarilla oleva pakolainen on saanut pienen toivon kipinän tai ainakin unohtanut ikävän tilanteen hetkeksi.

Ehkä tämän ja monen muun samankaltaisen projektin ansiosta myös äänestäjät ja päättäjät tekevät kaikkensa, jotta kaikilla meillä olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet turvalliseen ja hyvään elämään. Jotta se on mahdollista on ymmärrettävä että on vain me, ei me ja ne toiset.

Elefsina_arkeologinen alue_tie
Elefsinan arkeologinen alue oli yksi antiikin tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista. Siellä kävely sai pohtimaan mitä meistä on jäljellä parin tuhannen vuoden päästä.

 

 

 

Advertisements

Työyhteisön kesäpäivää on fasilitoitava avoimen kepeästi

Kysyin edellisessä blogissani tarvitseeko työyhteisö omia fasilitaattoreita ja tulin siihen tulokseen, että fasilitaattori voi olla yksi tärkeä toimija uudenlaisessa itseorganisoituvassa työkulttuurissa.

Kerron tässä kirjoituksessa kesäkuun 16. päivän kokeilusta, jossa tehtäväni oli fasilitoida Metropolian uudelleen organisoituneen kulttuurialan ensimmäistä työpajamuotoista yhteistapaamista. Aiheena oli Unelmien kampus, joka toivon mukaan toteutuu muutaman vuoden kuluttua Arabianrannassa. Työpaja oli osa hyvinvointiaiheista kesäpäivää ja ajankohta “loman kynnyksellä”. Eli kovin tiukalla ei pipoa voinut pitää, vaan tavoitteena oli myös rentoutua mukavien kollegoiden parissa.

Fasilitointimenetelmän valinta on kriittinen

Osallistujia oli yli sata, joten yksin en leikkiin ryhtyisi. Sain tilaajilta luvan rekrytoida ryhmän fasilitaattoreita. Valmistauduin miettimällä mainospuheen valmiiksi, sillä koulutusorganisaation toukokuu-kesäkuun vaihde, ei ole paras mahdollinen aika löytää tekijöitä yllättäville tehtäville. Vetosin mahdollisuuteen tehdä juuri sellainen työapaja mihin me haluaisimme osallistua. Lupasin, että ei aseteta tavoitteeksi innovoida kultturellia hoivarobottia tai muutakaan maailmaa pelastavaa tuotetta, vaan annetaan tilaan osallistujien omille aiheille. Tässä vaiheessa kollegat pehmenivät ja lupautuivat tulemaan yhteiseen suunnittelupalaveriin.

Sain kollegoita yhteissuunnitteluun kulttuurialan kaikilta osaamisalueita eli Kulttuuripalvelut, Media & Musiikki. Ehdotin fasilitointiin Open space-menetelmää, joka lähtee liikkeelle osallistujia kiinnostavista kysymyksistä ja on hyvin itseohjautuvaa. Tietysti on hyvä kysyä, olisiko minun pitänyt jättää menetelmän valinta ryhmän tehtäväksi. Oma arvioni oli, että olisimme siinä tapauksessa tarvinneet aikaa useammalle suunnittelupalaverille ja siksi päädyin ehdottamaan tiettyä menetelmää. Osalle kollegoistani menetelmä oli tuttu ja toisille sen oppiminen oli hyvä syy lähteä kokeilemaan. Pitäydyimme ehdottamassani Open space menetelmässä ja käytimme pari tuntia kahden tunnin työpajan suunnitteluun. Sen jälkeen tein yhteenvedon, jota kirkastimme vielä virtuaalisesti.

Open Space edellyttää fasilitaattoreilta epävarmuuden- ja kaaoksensietokykyä

Open Space työpaja aloitetaan kertomalla työskentelyn periaatteet ja aikataulu. Ensimmäisessä vaiheessa osallistujat saavat kirjoittaa paperille aiheita, joiden ympärille he haluavat kerätä työryhmän. Aiheet liittyvät teemaan, joka oli siis Unelmien kampus, meidän tuleva työyhteisömme. Työskentelyn inspiraatioksi meillä oli puhumassa kampusyhteisöjen asiantuntija Suvi Nenonen. Näin saimme kiinni tilojen merkityksestä oppimiseen ja meitä kiinnostavaan tulevaisuuden pedagogiikkaan.

Kun osallistujat ovat kirjanneet ylös riittävän ryhmän kokoon nähden riittävän määrän ehdotuksia, ne luetaan ääneen koko porukalle.  Toisessa vaiheessa osallistujat, jotka eivät ehtineet tai halunneet ehdottaa aihetta, lähtevät etsimään itselleen mielenkiintoista aihetta. Fasilitaattorit eivät lähde ehdottelemaan aiheita tai vaikuttamaan ryhmien muodostumiseen. Pää on pidettävä kylmänä ja luotettava osallistujiin. Epävärmuus voi monista tuntua epämiellyttävältä, mutta siihen tottuu. Toinen fasilitaattorille tärkeä ominaisuus on kaaoksensietokyky, sillä sitä etsintävaihe monien mielestä on aina.

WP_20160616_10_31_19_Pro
Ensimmäinen ryhmä järjestäytyi nopeasti näyttämölle valkokankaan taakse omaan rauhaan.

Ryhmät muodostuvat myös eri tahtiin. Meidän työpajassa syntyi nopeasti useita ryhmiä. Muutamat aloittivat kahdestaan, mutta vähitellen heillekin tuli seuraa. Vaikka menetelmän mukainen ryhmäytyminen lähtee yhden henkilön ehdotuksesta, meillä syntyi myös ryhmiä, jotka pitkään pohtivat omaa aihettaan. Open Space periaatteisiin kuuluu, että jos ei koe Mehilainensaavansa ryhmän keskustelustsa mitään, on vapaa jatkamaan matkaansa toiseen ryhmään.

Sami Huovatainen esittelee kongnitiivisen ergonomian elementtejä.
Sami Huohvanainen esittelee kognitiivisen ergonomian elementtejä.

Lopuksi ryhmien työskentely esitellään kaikille. Olimme perustaneet tulevan, unelmien kampuksen henkilökunnalle suljetun Facebook-ryhmän, johon ryhmät dokumentoivat omat keskustelunsa. Lopuksi keräännyimme vielä yhteen ja jokainen ryhmä esitteli oman työnsa tärkeimmät oivallukset koko osallistujajoukolle. Aikaa annoimme 2 minuuttia ja siinä ajassa ehtii todella sanomaan paljon! Lopputiivistyksistä tuli hieno kokonaisuus, jossa myös hitaasti käyntiin lähteneet ryhmät osoittivat toimivuutensa.

Mitä tapahtuu fasilitoidun työpajan jälkeen?

Suunnittelun alussa meitä fasilitaattoreita yhdisti kokemus työpajoista, jonka tuloksista ei kuulunut mitään jälkeenpäin. Tästä syystä painotimme aiheiden valinnassa omaa mielenkiintoa ja ajatusten jakamista . Emme luvanneet työryhmää tai päällikköä, joka ottaa koppia, vaan elinkelpoiset suunnitelmat jatkavat jalostumista ryhmän hoivissa. Loman kynnyksellä tulevaisuuden suunnittelu on kuitenkin vaarassa sulaa kesän auringossa, joten perustimme yhteisen Facebook-ryhmän. Sieltä löysikin tämän blogin kuvateksteihin materiaalia ja toivon, että aiheet löytyvät uudestaan taas syksyn alkaessa. Myös Creative Campus Arabian projektipäällikkö Päivi Fredriksson kyseli materiaaleja jälkeenpäin, eli eiköhän suunnitelmat lähde kiertoon.

Fasilitaattoreiden vastuu ja vapaus?

Työpajan tuotokset ovat dokumentoituna Facebook-ryhmään, joka toimii tulevaisuudessa Metropolian kulttuurialan keskustelufoorumina. Tämän lisäksi Creative Campus Arabia hanke hyödyntää tuloksia. Tärkein paikka tuloksille on kuitenkin osallistujat, jotka jatkavat syntyneiden ideoiden jalostamista sopivan paikan tullen.  Hyvine ideoiden syntyä ei voi pakottaa, mutta niille voi luoda otolliset olosuhteet.

Voimmeko me fasilitaattorit nyt päästää irti? Minusta voimme. Olemme tehneet tilauksen mukaisen työn ja kokeilleet meille uutta fasilitointimenetelmää. Kiittelimme toisiamme hyvästä työstä  ja totesimme yhteistyön olleen onnistunutta. Purkutapaaminen yhdessä työn tilaajan kanssa olisi voisi paikallaan lomien jälkeen. Nyt kokemus jää kypsymään kesälomien ajaksi.

Mehilainen

 

Tarvitseeko työyhteisö omia fasilitaattoreita?

Osallistuin organisaatiomme kaksipäiväiseen fasilitoinnin koulutukseen, jonka päätteeksi saimme tehtäväksi pohtia miten meidän kehittynyt osaamisemme tulisi näkymään organisaatiomme tulevaisuudessa? Menetelmäksi ehdotettiin leikkaa liimaa askartelua. Haastava tehtävä ja kevyt muoto. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että minähän en leikkaa ja liimaa. Voisin kirjoittaa artikkelin, tehdä monimutkaisia käsitekarttoja tai muuten vain keksiä niin monimutkaisen toteutuksen, etten ikinä saisi sitä valmiiksi. Tunnistin itsessäni opiskelijan, joka ei halua tehdä tehtävää, koska en usko se johtavan mihinkään. Ehkä nyt vain ryhdyn toimeen. Siinä sitten istuin keittiön lattialla ja saksin sopivia sitaatteja. Innostuin erityisesti Kiira Korven parisuhdeneuvosta:

“Annamme tilaa toistemme kunnianhimolle.”

Fasilitaattorin tehtävänä on helpottaa ryhmäprosesseja ohjaamalla olemassa olevaa osaamista kohti yhteistä päämäärää. Nopeasti muuttuvassa maailmassa osaamisen jakaminen ja monimutkaisten ongelmien ratkaisu edellyttää sujuvaa yhteistyötä, jota fasilitaattori voi ulkopuolisena ohjaajana tukea. Fasilitaattori ei määrittele sisältöä, vaan luo tilan, työtavat ja aikataulun. Oman kokemukseni mukaan ryhmissä muutamat ottavat helposti ohjat käsiinsä ja vievät asioita oman kunnianhimonsa ja osaamisensa suuntaan. Fasilitaattorin tehtävänä onkin, sopivia menetelmiä soveltamalla, saada esiin koko ryhmän osaamisen ja resurssit. Tähän liittyy leikkaa ja liimaa kollaasin vedenalainen kuva lumpeista. Siinä lumpeet nähdään pohjasta pintaa kohden eli perspektiivi on toinen kuin se totuttu ylhäältä vedenpintaa kohden. Kuvateksti viittaa suomalaiseen elokuvaan Järvi, jonka slogan sopii myös monilaiseen asiantuntijaorganisaatioon:

“Tuhansien tarinoiden lähteellä.” 

Fasilitaattorin on autettava ryhmiä kunnioittamaan ja kiinnostumaan kaikkien tarinonista ja mahdollistettava jakaminen ja ristiinpölytys. Löysin lehdistäni Kirsi Lonkan Oivaltava oppiminen kirjan mainoksen ja ymmärsin, että fasilitaattori voi myös haastaa ryhmät oivaltamaan uusia ratkaisuja ja luopumaan vanhasta. Tilasin myös kirjan kirjastosta.

“Valmiina muutokseen.”

Muutokseen liittyvää otsikkoa ei tietenkään voi välttää. Sitä tämä elämä on. Isoissa organisaatiossa, kuten meillä, organisaatiomuutokset ovat tulleet tiheään tahtiin ja joskus tuntuu, ettei ehdi miettiä yhteiskunnan muutosta kun pitää keskittyä oman organisaation uusiin rakenteisiin. Ehkä silloin fasilitaattori voi kääntää ryhmän katseet tulevaisuuteen ja ohjata työskentelyä ilman hierarkian painolastia.

fasilitointi

Ryhmän yhteinen ajattelu näkyviin

Yhteisen ajattelun näkyväksi tekeminen  on haaste, jonka moni fasilitaattori nykyään ratkaisee piirtämällä. Tätäkin harjoiteltiin ja todettiin, että hyvinkin yksinkertaiset kuvat pitävät työn fokusoituneena. Tästä innostuneena otinkin tussin käteeni oman tiimini suunnittelupalaverissa ja keskityin kirjaamaan ryhmän ideointia.

Miksi taloon perustetaan fasilitaattoriverkosto?

Fasilitaattori siis sparra ja ohjaa ryhmän työskentelyä puuttumatta asiasisältöön. Osallistujat vastaavat sisällön tuottamisesta, päätöksistä, toimenpiteistä ja niiden toteuttamisesta. Tavallisesti fasilitaattori palkataan organisaation ulkopuolelta, joten nyt onkin mielenkiintoista kokeilla kuinka oman talon fasilitaattorit kykenevät sparraamaan ja haastamaan kollegoitaan. Fasilitaattori nimikkeenä on tuttu, vaikka rooli omassa organisaatiossa onkin uusi ja vaatii totuttelua. Ehkä fasilitaattori on vastaus itseorganisoitumisen haasteisiin. Jokainen meista voi johtaa itseään, ainakin teoriassa, mutta yhteisen päämäärän ymmärtäminen, toimintatavoista päättäminen ja toteuttaminen, onkin toinen juttu. Eli onko fasilitaattori puuttuva palanen kaukaisen johtajan ja itseohjautuvan henkilökunnan välillä?  Fasilitaattori ei ole esimies, johtaja tai päällikkö, vaan neutraali ohjaaja. Uusi työ edellyttää uudenlaista työskentelyä, joten uudet nimikkeet ja roolit ovat varmaan kokeilun arvoisia. Kokenut fasilitaattori osaa vaatia tilaajilta, joka tässä tapauksessa edustaa johtoa, selkeää toimenksiantoa ja kuvausta siitä miksi työpaja järjestetään ja mitä tapahtuuu työpajan jälkeen.

Seuraava fasilitointitehtävä tulossa.

Ennen toista koulutuspäivää sain tehtäväksi fasilitoida kulttuurialan kehittämispäivän työpajan 16.6. Osallistujia on yli sata, joten kyse ei ole yhden henkilön työstä. Sain kuin sainkin mukaan kollegoita, joista muodostuu hyvä fasililtaattoriryhmä. Tavoitteena on verkostoitua uuden organisaatiomme mukaisen kulttuurialan kesken ja pohtia kuinka luomme innostavan ja innovatiivisen työkulttuurin uudelle kampuksellemme. Luotamme osaamaan asiantuntijaporukkaan ja siksi valitsimme  Open space menetelmän.

Suunnittelimme työpajan, johon haluaisimme itse osallistua. Se tarkoittaa itseohjautuvaa, avointa työskentelyä. Katsotaan kuinka selviämme.

sakset
Leikkaa ja liimaa askartelu sai ajattelun liikkeella ja siiten olikin pakko kirjoittaa blogi. Opin taas itsekin, että prosessiin heittäytymienen on pääasia ja inspiraatio tulee tekemällä!