Työyhteisön kesäpäivää on fasilitoitava avoimen kepeästi

Kysyin edellisessä blogissani tarvitseeko työyhteisö omia fasilitaattoreita ja tulin siihen tulokseen, että fasilitaattori voi olla yksi tärkeä toimija uudenlaisessa itseorganisoituvassa työkulttuurissa.

Kerron tässä kirjoituksessa kesäkuun 16. päivän kokeilusta, jossa tehtäväni oli fasilitoida Metropolian uudelleen organisoituneen kulttuurialan ensimmäistä työpajamuotoista yhteistapaamista. Aiheena oli Unelmien kampus, joka toivon mukaan toteutuu muutaman vuoden kuluttua Arabianrannassa. Työpaja oli osa hyvinvointiaiheista kesäpäivää ja ajankohta “loman kynnyksellä”. Eli kovin tiukalla ei pipoa voinut pitää, vaan tavoitteena oli myös rentoutua mukavien kollegoiden parissa.

Fasilitointimenetelmän valinta on kriittinen

Osallistujia oli yli sata, joten yksin en leikkiin ryhtyisi. Sain tilaajilta luvan rekrytoida ryhmän fasilitaattoreita. Valmistauduin miettimällä mainospuheen valmiiksi, sillä koulutusorganisaation toukokuu-kesäkuun vaihde, ei ole paras mahdollinen aika löytää tekijöitä yllättäville tehtäville. Vetosin mahdollisuuteen tehdä juuri sellainen työapaja mihin me haluaisimme osallistua. Lupasin, että ei aseteta tavoitteeksi innovoida kultturellia hoivarobottia tai muutakaan maailmaa pelastavaa tuotetta, vaan annetaan tilaan osallistujien omille aiheille. Tässä vaiheessa kollegat pehmenivät ja lupautuivat tulemaan yhteiseen suunnittelupalaveriin.

Sain kollegoita yhteissuunnitteluun kulttuurialan kaikilta osaamisalueita eli Kulttuuripalvelut, Media & Musiikki. Ehdotin fasilitointiin Open space-menetelmää, joka lähtee liikkeelle osallistujia kiinnostavista kysymyksistä ja on hyvin itseohjautuvaa. Tietysti on hyvä kysyä, olisiko minun pitänyt jättää menetelmän valinta ryhmän tehtäväksi. Oma arvioni oli, että olisimme siinä tapauksessa tarvinneet aikaa useammalle suunnittelupalaverille ja siksi päädyin ehdottamaan tiettyä menetelmää. Osalle kollegoistani menetelmä oli tuttu ja toisille sen oppiminen oli hyvä syy lähteä kokeilemaan. Pitäydyimme ehdottamassani Open space menetelmässä ja käytimme pari tuntia kahden tunnin työpajan suunnitteluun. Sen jälkeen tein yhteenvedon, jota kirkastimme vielä virtuaalisesti.

Open Space edellyttää fasilitaattoreilta epävarmuuden- ja kaaoksensietokykyä

Open Space työpaja aloitetaan kertomalla työskentelyn periaatteet ja aikataulu. Ensimmäisessä vaiheessa osallistujat saavat kirjoittaa paperille aiheita, joiden ympärille he haluavat kerätä työryhmän. Aiheet liittyvät teemaan, joka oli siis Unelmien kampus, meidän tuleva työyhteisömme. Työskentelyn inspiraatioksi meillä oli puhumassa kampusyhteisöjen asiantuntija Suvi Nenonen. Näin saimme kiinni tilojen merkityksestä oppimiseen ja meitä kiinnostavaan tulevaisuuden pedagogiikkaan.

Kun osallistujat ovat kirjanneet ylös riittävän ryhmän kokoon nähden riittävän määrän ehdotuksia, ne luetaan ääneen koko porukalle.  Toisessa vaiheessa osallistujat, jotka eivät ehtineet tai halunneet ehdottaa aihetta, lähtevät etsimään itselleen mielenkiintoista aihetta. Fasilitaattorit eivät lähde ehdottelemaan aiheita tai vaikuttamaan ryhmien muodostumiseen. Pää on pidettävä kylmänä ja luotettava osallistujiin. Epävärmuus voi monista tuntua epämiellyttävältä, mutta siihen tottuu. Toinen fasilitaattorille tärkeä ominaisuus on kaaoksensietokyky, sillä sitä etsintävaihe monien mielestä on aina.

WP_20160616_10_31_19_Pro
Ensimmäinen ryhmä järjestäytyi nopeasti näyttämölle valkokankaan taakse omaan rauhaan.

Ryhmät muodostuvat myös eri tahtiin. Meidän työpajassa syntyi nopeasti useita ryhmiä. Muutamat aloittivat kahdestaan, mutta vähitellen heillekin tuli seuraa. Vaikka menetelmän mukainen ryhmäytyminen lähtee yhden henkilön ehdotuksesta, meillä syntyi myös ryhmiä, jotka pitkään pohtivat omaa aihettaan. Open Space periaatteisiin kuuluu, että jos ei koe Mehilainensaavansa ryhmän keskustelustsa mitään, on vapaa jatkamaan matkaansa toiseen ryhmään.

Sami Huovatainen esittelee kongnitiivisen ergonomian elementtejä.
Sami Huohvanainen esittelee kognitiivisen ergonomian elementtejä.

Lopuksi ryhmien työskentely esitellään kaikille. Olimme perustaneet tulevan, unelmien kampuksen henkilökunnalle suljetun Facebook-ryhmän, johon ryhmät dokumentoivat omat keskustelunsa. Lopuksi keräännyimme vielä yhteen ja jokainen ryhmä esitteli oman työnsa tärkeimmät oivallukset koko osallistujajoukolle. Aikaa annoimme 2 minuuttia ja siinä ajassa ehtii todella sanomaan paljon! Lopputiivistyksistä tuli hieno kokonaisuus, jossa myös hitaasti käyntiin lähteneet ryhmät osoittivat toimivuutensa.

Mitä tapahtuu fasilitoidun työpajan jälkeen?

Suunnittelun alussa meitä fasilitaattoreita yhdisti kokemus työpajoista, jonka tuloksista ei kuulunut mitään jälkeenpäin. Tästä syystä painotimme aiheiden valinnassa omaa mielenkiintoa ja ajatusten jakamista . Emme luvanneet työryhmää tai päällikköä, joka ottaa koppia, vaan elinkelpoiset suunnitelmat jatkavat jalostumista ryhmän hoivissa. Loman kynnyksellä tulevaisuuden suunnittelu on kuitenkin vaarassa sulaa kesän auringossa, joten perustimme yhteisen Facebook-ryhmän. Sieltä löysikin tämän blogin kuvateksteihin materiaalia ja toivon, että aiheet löytyvät uudestaan taas syksyn alkaessa. Myös Creative Campus Arabian projektipäällikkö Päivi Fredriksson kyseli materiaaleja jälkeenpäin, eli eiköhän suunnitelmat lähde kiertoon.

Fasilitaattoreiden vastuu ja vapaus?

Työpajan tuotokset ovat dokumentoituna Facebook-ryhmään, joka toimii tulevaisuudessa Metropolian kulttuurialan keskustelufoorumina. Tämän lisäksi Creative Campus Arabia hanke hyödyntää tuloksia. Tärkein paikka tuloksille on kuitenkin osallistujat, jotka jatkavat syntyneiden ideoiden jalostamista sopivan paikan tullen.  Hyvine ideoiden syntyä ei voi pakottaa, mutta niille voi luoda otolliset olosuhteet.

Voimmeko me fasilitaattorit nyt päästää irti? Minusta voimme. Olemme tehneet tilauksen mukaisen työn ja kokeilleet meille uutta fasilitointimenetelmää. Kiittelimme toisiamme hyvästä työstä  ja totesimme yhteistyön olleen onnistunutta. Purkutapaaminen yhdessä työn tilaajan kanssa olisi voisi paikallaan lomien jälkeen. Nyt kokemus jää kypsymään kesälomien ajaksi.

Mehilainen

 

Tarvitseeko työyhteisö omia fasilitaattoreita?

Osallistuin organisaatiomme kaksipäiväiseen fasilitoinnin koulutukseen, jonka päätteeksi saimme tehtäväksi pohtia miten meidän kehittynyt osaamisemme tulisi näkymään organisaatiomme tulevaisuudessa? Menetelmäksi ehdotettiin leikkaa liimaa askartelua. Haastava tehtävä ja kevyt muoto. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että minähän en leikkaa ja liimaa. Voisin kirjoittaa artikkelin, tehdä monimutkaisia käsitekarttoja tai muuten vain keksiä niin monimutkaisen toteutuksen, etten ikinä saisi sitä valmiiksi. Tunnistin itsessäni opiskelijan, joka ei halua tehdä tehtävää, koska en usko se johtavan mihinkään. Ehkä nyt vain ryhdyn toimeen. Siinä sitten istuin keittiön lattialla ja saksin sopivia sitaatteja. Innostuin erityisesti Kiira Korven parisuhdeneuvosta:

“Annamme tilaa toistemme kunnianhimolle.”

Fasilitaattorin tehtävänä on helpottaa ryhmäprosesseja ohjaamalla olemassa olevaa osaamista kohti yhteistä päämäärää. Nopeasti muuttuvassa maailmassa osaamisen jakaminen ja monimutkaisten ongelmien ratkaisu edellyttää sujuvaa yhteistyötä, jota fasilitaattori voi ulkopuolisena ohjaajana tukea. Fasilitaattori ei määrittele sisältöä, vaan luo tilan, työtavat ja aikataulun. Oman kokemukseni mukaan ryhmissä muutamat ottavat helposti ohjat käsiinsä ja vievät asioita oman kunnianhimonsa ja osaamisensa suuntaan. Fasilitaattorin tehtävänä onkin, sopivia menetelmiä soveltamalla, saada esiin koko ryhmän osaamisen ja resurssit. Tähän liittyy leikkaa ja liimaa kollaasin vedenalainen kuva lumpeista. Siinä lumpeet nähdään pohjasta pintaa kohden eli perspektiivi on toinen kuin se totuttu ylhäältä vedenpintaa kohden. Kuvateksti viittaa suomalaiseen elokuvaan Järvi, jonka slogan sopii myös monilaiseen asiantuntijaorganisaatioon:

“Tuhansien tarinoiden lähteellä.” 

Fasilitaattorin on autettava ryhmiä kunnioittamaan ja kiinnostumaan kaikkien tarinonista ja mahdollistettava jakaminen ja ristiinpölytys. Löysin lehdistäni Kirsi Lonkan Oivaltava oppiminen kirjan mainoksen ja ymmärsin, että fasilitaattori voi myös haastaa ryhmät oivaltamaan uusia ratkaisuja ja luopumaan vanhasta. Tilasin myös kirjan kirjastosta.

“Valmiina muutokseen.”

Muutokseen liittyvää otsikkoa ei tietenkään voi välttää. Sitä tämä elämä on. Isoissa organisaatiossa, kuten meillä, organisaatiomuutokset ovat tulleet tiheään tahtiin ja joskus tuntuu, ettei ehdi miettiä yhteiskunnan muutosta kun pitää keskittyä oman organisaation uusiin rakenteisiin. Ehkä silloin fasilitaattori voi kääntää ryhmän katseet tulevaisuuteen ja ohjata työskentelyä ilman hierarkian painolastia.

fasilitointi

Ryhmän yhteinen ajattelu näkyviin

Yhteisen ajattelun näkyväksi tekeminen  on haaste, jonka moni fasilitaattori nykyään ratkaisee piirtämällä. Tätäkin harjoiteltiin ja todettiin, että hyvinkin yksinkertaiset kuvat pitävät työn fokusoituneena. Tästä innostuneena otinkin tussin käteeni oman tiimini suunnittelupalaverissa ja keskityin kirjaamaan ryhmän ideointia.

Miksi taloon perustetaan fasilitaattoriverkosto?

Fasilitaattori siis sparra ja ohjaa ryhmän työskentelyä puuttumatta asiasisältöön. Osallistujat vastaavat sisällön tuottamisesta, päätöksistä, toimenpiteistä ja niiden toteuttamisesta. Tavallisesti fasilitaattori palkataan organisaation ulkopuolelta, joten nyt onkin mielenkiintoista kokeilla kuinka oman talon fasilitaattorit kykenevät sparraamaan ja haastamaan kollegoitaan. Fasilitaattori nimikkeenä on tuttu, vaikka rooli omassa organisaatiossa onkin uusi ja vaatii totuttelua. Ehkä fasilitaattori on vastaus itseorganisoitumisen haasteisiin. Jokainen meista voi johtaa itseään, ainakin teoriassa, mutta yhteisen päämäärän ymmärtäminen, toimintatavoista päättäminen ja toteuttaminen, onkin toinen juttu. Eli onko fasilitaattori puuttuva palanen kaukaisen johtajan ja itseohjautuvan henkilökunnan välillä?  Fasilitaattori ei ole esimies, johtaja tai päällikkö, vaan neutraali ohjaaja. Uusi työ edellyttää uudenlaista työskentelyä, joten uudet nimikkeet ja roolit ovat varmaan kokeilun arvoisia. Kokenut fasilitaattori osaa vaatia tilaajilta, joka tässä tapauksessa edustaa johtoa, selkeää toimenksiantoa ja kuvausta siitä miksi työpaja järjestetään ja mitä tapahtuuu työpajan jälkeen.

Seuraava fasilitointitehtävä tulossa.

Ennen toista koulutuspäivää sain tehtäväksi fasilitoida kulttuurialan kehittämispäivän työpajan 16.6. Osallistujia on yli sata, joten kyse ei ole yhden henkilön työstä. Sain kuin sainkin mukaan kollegoita, joista muodostuu hyvä fasililtaattoriryhmä. Tavoitteena on verkostoitua uuden organisaatiomme mukaisen kulttuurialan kesken ja pohtia kuinka luomme innostavan ja innovatiivisen työkulttuurin uudelle kampuksellemme. Luotamme osaamaan asiantuntijaporukkaan ja siksi valitsimme  Open space menetelmän.

Suunnittelimme työpajan, johon haluaisimme itse osallistua. Se tarkoittaa itseohjautuvaa, avointa työskentelyä. Katsotaan kuinka selviämme.

sakset
Leikkaa ja liimaa askartelu sai ajattelun liikkeella ja siiten olikin pakko kirjoittaa blogi. Opin taas itsekin, että prosessiin heittäytymienen on pääasia ja inspiraatio tulee tekemällä!

 

 

 

 

Innostusta ja energiaa Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaarissa

Osallistuin Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaariin 22.1 Helsingissä Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Paikalla oli 170 soveltavan taiteen ammattilaista ja sitten meitä tavalla tai toisella aiheen äärellä olevia. Järjestäjänä oli Pro Soveltavan taiteen tila ry, jonka tavoitteena on vahvistaa soveltavien taiteilijoiden toimintaedellytyksiä. Tapahtuma oli uuden yhdistyksen ensimmäinen suuri kokoontuminen, jonka yhdeksi tavoitteeksi toiminnanjohtaja Krista Petäjäjärvi nosti uudet oivallukset ja kollegiaalisen tuen. On tärkeää ymmärtää, että  ei ole yksin, vaikka moni tekeekin työtä ympäristöissä, joissa ei ole muita taiteilijoita. Kristan ajatuksia seminaarista voi lukea hänen blogistaan Soveltavaa energiapolitiikkaa.

CIF_logo_1b_RGB_500px

Olen vieläkin innostunut ja pyörällä päästäni monista keskusteluista ja hienoista esimerkeistä. Minun agendani oli verkostoitua, oppia uutta ja kertoa juuri avautuneesta Euroopan sosiaalirahaston (ESR) Osallistamalla osaamista hankehausta,  jonka keskeisenä tavoitteena on nuorten työllisyyden ja siirtymävaiheiden tukeminen kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan keinoin. Hakuaika päättyy 1.3.2016 ja viimeistään nyt on aika kerätä tutut ja uudet kehityskumppanit saman pöydän ääreen ja tehdä suunnitelma. Juttelin monien kanssa ja osallistuin keskusteluihin, joissa pystyin heiluttelemaan Luova Osallistava Suomi esitteitä. Tuloksena moni tuli juttelemaan ja selvisi, että kiinnostusta ja osaamista löytyy.

Soveltavan taiteen tekijät ovat osaavaa porukkaa, jotka ovat löytäneet roolinsa monien alojen rajapinnoissa. Yksi toimii henkilöstökouluttajana, toinen vanhustyön kehittäjänä ja kolmas nuorten mielenterveyskuntoutujien kanssa. Heitä ei näytä pelottavan erilaiset ihmiset.

Miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin?

Soveltavan taiteen tekijöiden haasteena on hanke- ja pätkätyö ja siksi olikin hienoa, että pääsin mukaan taiteen ja hyvinvoinnin läänintaiteilija Arttu Haapalan isännöimään keskusteluun siitä, miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin. Keskustelu oli osa iltapäivän foorumia ”Taiteen tulevaisuus hyvinvointialalla”. Pääsin hyvään seuraan Terveyttä kulttuurista verkoston Grand Old Ladyn Merja Isotalo ja kulttuurisuunnittelija Jenni Räsäsen kanssa. Merjan pitkäjänteinen työ soveltavan taiteen parissa jatkuu ja nyt hän nosti esille TAIKU:n eli Taiteen hyvinvointivaikutuksien yhteyspistetoiminnan käynnistämisen. 

Jenni Räsänen tekee todellista pioneerityötä. Hän on työskennellyt vuodesta 2011 Helsingin kaupungin virassa, jonka rahoitus tulee puoleksi kulttuurikeskuksesta ja puoleksi sosiaalivirastosta. Helsingin kaupunki on siis uskaltanut rikkoa siiloja ja luonut tehtävän joka on pysyvästi kulttuurin ja hyvinvoinnin rajapinnoilla. Jenny kertoikin, että tämän mahdottomalta tuntuvan asian toteutuminen saa hänet myös omassa työssään yrittämään aluksi mahdottomalta tuntuvia juttuja. Onkohan samanlaisia virkoja muissa kaupungeissa?

Sosiaalialan vahvuudeksi Jenny kertoi keskustelut arvoista, jotka ovat selkeästi esillä strategiassa ja toiminnassa. Toinen tyypillinen piirre ja samalla eri kulttuurialaan, on toiminnan kirjaamaan ja mittaamaan. Konkreettinen esimerkki liittyy ajankohtaiseen Osallistamalla osaamista teemaan:  sosiaalialalla mitataan yksinäisyyden vähentymistä ja kulttuurialalla yhteisöllisyyden vahvistumista.

?

Mitä siis yksittäinen soveltavan taiteen tekijä voi tehdä juurruttaakseen taidetta sosiaalialan rakenteisiin? Jennyn vastaus oli: Ei oikein mitään. Ja ymmärtäähän sen, että tuhansien työntekijöiden virastoissa tarvitaan tiukat yhteiset tavoitteet ja pelisäännöt. Omassa puheenvuorossani nostin esimerkin hankkeen tasolle, sillä samalla tavalla kuin yksittäinen tekijä ei myöskään yksittäinen hanke pysty vaikuttamaan, jos johto ei näe hanketta osana oman organisaation strategian mukaista kehittämistä.

Seminaariosallistujia kiinnosti tietenkin onko tulevaisuudessa taiteilijoilla työtä hyvinvointialalla? Taiteen rooli kuntoutuksessa, tunnetaitojen vahvistamisessa, merkityksellisen tekemisen löytämisessä on kiistaton, mutta onko tekijä taiteilija vai hyvinvointialan ammattilainen, joka käyttää taidelähtöisiä menetelmiä, on minusta mielenkiintoinen vastakysymys.  Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että henkilökunta ja resurssit tuskin lisääntyvät, on tehtävä asiat toisella tavalla. Koska sosiaali- ja hyvinvointialat ovat niin hyviä kirjaamaan, kannattaa perehtyä taiteen ja kulttuurin mitattuihin vaikutuksiin. Esimerkiksi Satu-Mari Janssonin Mittaamattoman arvokasta?: taiteen ja kulttuurin vaikutustutkimuksia ja -metodologioita. Jos ei jaksa perehtyä metodologiaan, voi etsiä mielenkiintoisia raportteja julkaisun lopusta.

Ja sitten muutama linkkivinkki inspiraation lähteeksi ja benchmarkauksen kohteeksi:

Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Toisen kuunteleminen on aikamme radikaalein teko

Mielipide on usein kuin kutsu taisteluun. Ennen kuin toisen lause on kunnolla loppu, tulee mieli argumentoida vastaan ja sitten jatketaan juupas eipäs väittelyä. Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen  101 kaikkien puolesta näyttelyssä Taidehallissa on kuitenkin kuuntelun paikka, ei väittelyn. Kirjoitin  viime viikolla tästä näyttelystä, joka pakotti minut istumaan hiljaa ja kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä. Tänään osallistuin näyttelyn yhteydessä järjestettyyn tilaisuuteen  Opastettuja retkiä mielipideviidakkoon, johon taiteilijat olivat kutsuneet paikalle kolme yhteiskunnallista toimijaa ja ajattelijaa: Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomien toimittaja ja kolumnisti, Outi Kuittinen, tutkija, ajatushautomo Demos Helsinki ja Noora Dadu, näyttelijä ja ohjaaja.

Mielipide perustuu omakohtaiseen kokemukseen

Aivan kuten edelliselläkin kerralla, oli todella kiehtovaa kuunnella ihmisten mielipiteitä. Tilaisuuden “oppaat” kertoivat millä perustein he valitsivat aiheet ja henkilöt. Anna-Stina Nykänen lähti journalistina kaivelemaan kysymyksiä, joista hän arveli jo tietävänsä kaiken. Näinhän me usein toimimme. Luulemme tietävämme kuka on mitäkin mieltä. Ensimmäiseksi teemaksi hän otti väittämän nr. 13: Homo- ja lesbopareilla tulisi olla oikeus adoptiolapsen hankkimiseen. Mielipiteen kertojiksi Nykänen valitsi kolme samaa mieltä olevaa henkilöä, joita hän ei olisi uskonut olevan asian puolesta. Ei siis yhtään nuorta aikuista pääkaupunkiseudulta, vaan kaksi vanhempaa henkilöä kaukana kehä kolmoselta sekä yhden maahanmuuttajataustaisen miehen. Yksi puolsi asiaa vedoten omaan rakkaudettomaan kotiinsa, toinen kertoi sotalapsikokemuksistaan ja kolmas perusteli vähemmistön oikeuksilla. Kaikki olivat siis saman asian puolella, vaikka perustelut olivat erilaisia.

Omat kokemukset muovaavat mielipiteitämme ja tässä teoksessa taiteilijat ovat menneet ihmisten kotiin ja antaneet heidän perustella mielipiteitään kaikessa rauhassa omana itsenään. Kukaan kuulemistani henkilöistä ei perustellut mielipidettään tutkimustuloksilla. Tutkija Outi Kuittinen kysyikin oivaltavasti miksi mielipiteet eivät herättäneet raivoa vaan lähinnä uteliaisuutta. Vaikeahan siinä on raivostua videolle, mutta ei se ollut vain sitä. Olen itse hikeentynyt monta kertaa ajankohtaisia keskusteluja katsellessani, mutta silloin kuuntelenkin asiantuntijoita ja ihmisiä, jotka on valittu edustamaan jotain tiettyä ryhmää. Tässä teoksessä ihmiset vain ovat ja kertovat omista mielipiteistään omassa olohuoneessaan.

Mitä uutta näissä henkilökohtaisissa tarinoissa sitten on?

Tummat hahmot edessä ovat taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen sekä toimittaja Anna-Stina Nykänen.
Tummat hahmot edessä ovat taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen sekä toimittaja Anna-Stina Nykänen.

Media on pullollaan henkilökohtaisia tarinoita. Toinen toistaan ihmeellisempiä, rankempia ja koskettavia. Mielipiteet ruuan terveellisyydestä, palkoista, eutanasiasta, korruptiosta, aseiden omistamisesta, onnellisuudesta jne. esitetään tavallisesti tilastojen kyljessä muutaman ihmisen suulla. Tämän teoksen mielipiteet tekevät uteliaiksi, koska jokainen sadasta henkilöstä on oma itsensä vailla asiantuntijan tai “edustajan” viittaa.

Pitäsikö nyt töissä unohtaa tutkimukset ja vedota omiin lapsuuden kokemuksiin? Ei taida onnistua, mutta selvästi tarvitsemme paikkoja, joissa saa tulla yhteen ja siihen autetaan yhtä empaattisesti ja avoimesti kuin tässä.

Toisen kuunteleminen on aikamme radikaalein teko ja sadan henkilön mielipiteitä pääseen kuuntelemaan vielä 22.11.2015 asti.

Kerrankin vain kuuntelin

Olen tämän syksyn aikana osallistunut moneen tunteikkaaseen keskusteluun pakolaiskriisistä, nuorten työttömyydestä, ikärasismista, vanhusten hoidosta, hallitusksen leikkauksista jne. Pari päivää sitten jouduin tilanteeseen jossa jouduin tai oikeastaan sain kunnella monen erilaisen ihmiset mielipiteitä, pystymättä itse osallistumaan keskusteluun.

Haastattelu nr 12. Kuva teoksen Facebooksivulta.
Haastattelu nr 12. Kuva teoksen Facebooksivulta.

Kuuntelin mielipiteitä Taidehallissa, jossa on esillä Tellervo Kalleisen ja Oliver Kohta-Kalleisen näyttely 101 kaikkien puolesta.  Suurimman vaikutuksen minuun teki videoteos, jota varten taiteilijat olivat haastatelleet 100 Suomessa asuvaa ihmistä heidän kotonaan.

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kohta-Kalleisella on ilmiömäinen kyky saada ihmiset mukaan teoksiinsa. Kukapa meistä ei muistaisi Valituskuoroa, jossa joka päiväiset valitukset tehtiin kuorolauluksi. Uusimmassa näyttelyssään he ovat syventyneet haastateltavien ihmisten mielipiteisiin ymmärtääkseen, mitkä asiat vaikuttavat näihin väestöä voimakkaasti jakaviin mielipiteiden syntymiseen.

Teosta varten taiteilijat etsivät  henkilöitä, jotka muodostivat tilastollisen poikkileikkauksen Suomen väestöstä ikänsä, sukupuolensa, maakuntansa sekä tulo- ja koulutustasonsa puolesta. Olemme tottuneet vastaaviin kuvauksiin tiedotusvälineissä, mutta nyt saimmekin kuunnella rauhallista pohdiskeltua prosenttien ja samaa mieltä/eri mieltä/en osaa sanoa vastausten takana.

Nojatuolissa istuva sai hiiren avulla valita keskusteluaiheen ja ketä kuunneltiin. Kuva: Pekka Tynell / Yle
Nojatuolissa istuva sai hiiren avulla valita keskusteluaiheen ja ketä kuunneltiin. Kuva: Pekka Tynell / Yle

100 ihmisen Suomi pienoiskoossa oli kerätty lehti-ilmoitusten ja Facebookin avulla. Aiheet ovat selvästikin herättäneet monessa halun avata kotinsa taiteilijoille ja kertoa mielipiteensä. Taidehallin yleisönkään ei tarvinnut olla täysin passiivisia kuuntelijoita, sillä yksi katsojista kerrallaan pääsi valitsemaan keskustelun aiheen ja ketä kuunnellaan.

Pääsin istumaan nojatuoliin ja olemaan samalla 101 osallistuja. Aiheesta päättäminen muun näyttely-yleisön puolesta hermostutti sen verran, että en edes muista minkä aiheen ensimmäiseksi valitsin. Sen muistan kuitenkin, että en ottanut eutanasiaa tai maahanmuuttoa. Koin niiden olevan vähän liikaa, sillä en tuntenut kuin ystäväni, jonka kanssa olimme tulleet näyttelyyn. Kuuntelimme keskittyneenä ajatuksia siitä voiko omaan onnellisuuteen vaikuttaa ja mitä mieltä ollaan suurista palkkaeroista.

Mielenkiintoista oli, että vaikka  valitsimme mielipiteitä täysin vastaan ja täysin puolesta, jokaisen pohdinta vaikutti järkevältä ja loogiselta. En välttämättä ollut samaa mieltä, mutta 5 minuuttia riitti avaamaan yhden puhujan elämää ja siihen vaikuttavia asioita, niin hyvin, että tulos oli ymmärrettävä kokonaisuus.

Osallistavaa taidetta onnistuneesti

Osallistaminen, osallistumisen ja aktiivisen kansalaisuuden mahdollistaminen ovat sanoja, jotka löytyvät kaupunkien, maakuntien ja Euroopan Unionin strategioista.  Työskentelen itse koordinaatiohankkeessa jonka nimi on Luova, osallistava Suomi, jossa  Tellervo Kalleisen ja Oliver Kohta-Kalleisen taito saada ihmiset mukaan osallistumaan voisi olla avuksi. 1.11. Taidehallissa järjestetään Opastettuja retkiä mielipideviidakkoon. Taidan mennä sinne ja kuunnella tarkkaan.