Aikaa oivalluksille

Elokuinen lauantaiaamu tutulla uimarannalla on vielä kesäinen. Aurinko lämmittää ja ilma on tyyni. Vesi on jo vähän viilentynyt, mutta vielä voi uida pitkin nautinnollisin vedoin. Vuosien varralla aamu-uimarit ovat tulleet tutuiksi ja puhumme niitä näitä. Talvisin kommentoimme keliä ja veden lämpötilaa, näin kesällä voi jääda laiturin nokkaan pidemmäksi aikaan juttelemaan. Tänään oli sellainen päivä.

Tapasin tutun, jonka tiedän opettavan läheisellä ala-asteella. Kysäisin kuinka uusi opetussuunnitelma vaikutaa hänen työnsä ja siinä vierähti tunti mielenkiintoisen oppimiskeskustelun parissa. Koulutaisten oman aktiivisuuden tukeminen ja tutkiva oppiminen ovat heille tuttuja tavoitteita, mutta tähän mennessä muutos on ollut tuskallisen hidasta. Nyt toivottavasti päästäisiin uuden rehtorin johdolla kunnolla vauhtiin.

Miksi koulu muuttuu niin hitaasti?

Muistin kuunnelleeni kesällä kasvatuspsykologian professori Kristi Longan haastattelua, jossa hän ehdottomasti oli sitä mieltä, että uusi opetussuunnitelma on hyvä, tosin se tulee parikymmentä vuotta liian myöhään! Samat uudistustarpeet oltiin tunnistettu jo 1990-luvulla, mutta silloin opettajien koulutus ja teknologian käyttömukavuus ei ollut sitä tasoa, että toimeen oltaisiin kunnolla päästy. Lonka antoi tosin kiitosta peruskoulun opettajille, jotka jo monissa kouluissa ovat kehittäneet oppilaskeskeistä opetusta. Ongelmaksi hän kuvasi lähinnä yliopistot, joissa aineopettajat opiskelevat liikaa vanhan opettaja kertoo, oppilaan kirjoittavat mallin mukaan.

Entä mikä hidastaa naapurikoulun muutosta? Uimakaverini vastauksessa yllätyksellistä oli vanhempien muutosvastarinta. Lapset innostuvat ongelmien ratkaisusta ja omatoimisuudesta, mutta vanhemmat ovat huolissaan siitä, etteivät lapset opi oikeita asioita. Vertailukohdaksi otetaan oma koulu parikymmentä vuotta sitten, ei tämän tai huomisen yhteiskunta. Eihän vanhemmat koulun toiminnasta päätä, mutta näin perinteisen opettajakeskeisin opetuksen kannattavat saavat tukea omalle työskentelytavalleen.

Miten säilyttää motivaatio ja mielenkiinto oppimiseen?

Suomalainen koulu on viime vuosina saanut paljon kiitosta hyvistä oppimistuloksista. Osataan lukea ja laskea, mutta  koulussa ei oikein viihdytä. Uudessa opetussuunnitelmassa korostetaankin pedagogiikkaa, jonka avulla oppilaiden motivaatio ja mielenkiinto oppimiseen lisääntyisi. Tätä mekin ammattikorkeakoulussa pohdimme. Liian moni koulutuspaikan saanut, jää valmistumatta ja vailla tutkintoa. Kaikkeen emme veny, mutta hyvät neuvot ovat tarpeen.

Ennen kuin pulahdimme vielä kerran uimaan totesimme, että eihän kukaan jaksa opiskella yksin. Kristi Lonka (2015) ilmaisee saman kirjassaan Oivaltava oppiminen siten, että kaikki oppiminen on luovaa toimintaa, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Yhdessä jaksetaan ponnistella myös epämukavuusalueella ja toivon mukaan päästä myös siihen kuuluisaan flow-tilaan.

sukellus

 

 

Advertisements

Mitä tehdä kun kesken esityksen pahvilaatikosta löytyy pieni poika?

Meeting the Odyssey projektin viimeiset kiertueet suunniteltiin vuonna 2012 Odysseyn kotiin, Kreikkaan. Ajatuksena oli kunnioittaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, sekä osoittaa yhteenkuuluvuutta talouskriisissä olevan Kreikan kanssa. Haluttiin rakentaa yhteenkuuluvuutta luomalla vuoropuhelua ennakkoluulojen vähentämiseksi.

Kesällä 2016 Kreikan talouskriisi ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen lisäksi pakolaiskriisi on muuttunut paikoitellen kestämättömäksi murhenäytelmäksi. Eurooppalaisia tarinoita etsimään lähtenyt projekti onkin nyt keskellä suurta kansanvaellusta, jossa kotoa lähteminen, kaipaus ja odotus ovat tuskallisen totta. Meeting the Odyssey projektipäällikkö Matilda von Weissemberg kysyikin keväällä projektin blogissa kuinka he taiteilijoina voivat edistää kulttuurien välistä ymmärrystä kriisin aikana. Onko mahdollista tehdä mitään? Yhteistyö kreikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa oli vaikeaa, mutta työryhmä oli valmis lähtemään matkaan ilman luotettavaa tietoa esiintymispaikoista ja asumisesta.

Kiertueellakin voi pysähtyä yhdessä arvioimaan tehtyä työtä ja kuuntelemaan toisten kokemuksia

Minun roolini tässä projektissa on auttaa työryhmää arvioimaan omaa työtään. Suunnittelen ja fasilitoin työpajoja, joissa työryhmä saa yhdessä pysähtyä jakamaan kokemuksia ja pohtimaan niiden merkitystä.

Tänä kesänä pääsin pitämään itsearviointityöpajaa erityisessä tilanteessa; kesän ensimmäinen kiertue oli loppumassa ja toinen alkamassa. Leroksen ja Lesboksen saarilla sekä Lavrion ja Elefsinan kaupungeissa vieraillut työryhmä sai kertoa kokemuksistaan omaa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Samalla päästiin keskustelemaan kiertuetta aloittavan ryhmän suunnitelmista ja odotuksista.

Aloitimme työskentelyn pienissä ryhmissä. Kiertueen tehnyt ryhmä analysoi tehtyä työtä. Aloittava ryhmä lähetettiin pienelle aikamatkalle, jonka tarkoituksena on matkata kiertueen loppumispäivään ja muistella kuinka kaikki sujui. He tekivät kolme erilaista skenariota; utopian, realistisen positiivisen kiertueen sekä katastrofiskenarion. Tarinat avasivat erilaisia mahdollisia kiertueita ja tietenkin kun asialla on tarinankerronnan ammattilaiset, niistä ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

TElefsina_Maria Ahlrot2016unnelma vakavoitui kun alettiin kuunnella kiertueensa päättävien ryhmien kertomuksia. Tämän kiertueen rankimmat ja samalla tärkeimmät hetket oli koettu pakolaisleireillä. Päätös esiintyä ja tehdä työpajoja yksin tulleiden lasten ja nuorten kanssa oli kypsynyt vasta kiertueella. Käytännön järjestelyt ja lupa saada osallistua vaati pitkiä neuvotteluja, mutta niissä onnistuttiin.

Yksi Meeting the Odyssey projektin tavoitteista on kehittää taiteilijoiden osaamista ja siksi keskustelimme myös oman mukavuusalueen ulkopuolella olemista. Tilaa jossa vanhat mallit eivät toimi ja olemista leimaa epävarmuus. On testattava uusia tapoja toimia ja tehtävä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Edellisinä vuosina suurin haaste oli työryhmän jäsenten väliset kulttuuriset erot sekä oman tilan katoaminen ahtaassa purjelaivassa. Nyt vastassa oli todellinen hätä, jonka edessä moni tunsi avuttomuutta. Ihmisten kohtaaminen esityksissä sekä työpajoissa antoi leireillä oleville selvästi iloisia hetkiä ja sen oli vain riitettävä sillä hetkellä.

Omista rutiineista luopuminen voi vapauttaa

Blogin otsikkokuvassa näyttelijät tulevat yllätetyksi kesken esityksen Lesvoksen pakolaisleirillä. Näyttämöllä olevasta “tyhjästä” pahvilaatikosta juoksee pieni poika ja pakottaa esiintyjät improvisoimaan. Sopeutuminen uusiin yllättäviin tilanteisiin alkaa näyttelijöiden mukaan olevan tässä vaiheessa jo pysyvä, tuttu tila.

Joustaminen, joustaminen ja vielä kerran joustaminen oli kiertueen päättävän ryhmän neuvo Kreikassa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Vastoinkäymisiä ei kannata jäädä pohtimaan pitkään, vaan on ongelmat on ratkaistava nopeasti, parhaalla mahdollisella tavalla. Joustamisen lisäksi kehoitettiin tarkistamaan luvatut asiat aina henkilökohtaisesti paikan päällä.

Valta ja vastuu Euroopan tason projektissa puhutti pitkään. Haastavaa oli toimina tilanteissa, joissa vastuu oli maantieteellisesti kaukana itse toiminnasta. Kuinka esimerkiksi ranskalainen viestintävastaava motivoituu markkinoimaan esityksiä Berliisissä tai kuinka Helsingissä oleva tekninen päällikkö ratkoo ongelmia Opolen kaupungissa Puolassa. Paikalliset yhteyshenkilöt nousevat tietenkin arvoon arvaamattomaan, mutta resurssit eivät aina riitä asioiden varmistamiseen. Joskus on tyydyttävä toiseksi parhaaseen tulokseen.

Kokemusten jakaminen tuntui saavan todellisen merkityksen juuri sillä hetkellä. Kertojat olivat tuttuja kahden edellisen projektivuoden takaa ja kuulioilla oli todellinen halu ja tarve ymmärtää tulevia kiertueolosuhteita.

Kuinka ymmärtää oman työn merkitys koko projektille, puhumattakaan Euroopan unionin ohjelmatasosta.

Taiteilija ja tutkija Alexanros Mistriotis tuli mukaan työpajan loppuvaiheen keskusteluun ja esitteli omaa työtään projekti ulkoisen arvioinnin tekijänä. Mistrios johdatteli työryhmän pohtimaan omaa työtään ja koko projektia osana Euroopan Unioinin strategiaa. Hänen näkökulmansa on kriittinen ja kysyvä: ymmärrämmekö mitä politiikkaa ja kehityskulkua tuemme? Kenen tarinoita kerromme? Keskustelu oli polveilevaa ja samalla erittäin hedelmällistä.

Mistriotis puhui vallan ja resurssien pakenemisesta pois paikallisilta. Kuinka motivoitua tekemään työtä kasvottomien määräysten mukaan tai ymmärtää kuinka voi vaikuttaa oman alueensa asioihin. Keskustelussa nousi esiin poliitikkojen ja kansalaisten vieraantuminen toisistaan.

Yhteisöllisuuden rakentaminen ja tiivis vuoropuhelu nähtiin ratkaisuna välillä toivottomaltakin tuntuvaan tilanteeseen. Eli palattiin projektin tavoitteisiin ja taiteen mahdollisuuteen avata uusia näköaloja ja luoda vuoropuhelua. On toimittava tarina ja ihminen kerrallaan. Toivottava, että se pahvilaatikosta ilmestynyt pikkupoika ja moni muu saarilla oleva pakolainen on saanut pienen toivon kipinän tai ainakin unohtanut ikävän tilanteen hetkeksi.

Ehkä tämän ja monen muun samankaltaisen projektin ansiosta myös äänestäjät ja päättäjät tekevät kaikkensa, jotta kaikilla meillä olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet turvalliseen ja hyvään elämään. Jotta se on mahdollista on ymmärrettävä että on vain me, ei me ja ne toiset.

Elefsina_arkeologinen alue_tie
Elefsinan arkeologinen alue oli yksi antiikin tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista. Siellä kävely sai pohtimaan mitä meistä on jäljellä parin tuhannen vuoden päästä.

 

 

 

Miten tehdään hyvinvoivia ja osallistavia kuntia?

Kävin vakoilemassa kuntien puuhia Kuntaliiton seminaarissa ”Älykkäät kuntakokeilut – eväitä rajat ylittäviin ja monitoimijaisiin kokeiluihin. Syynä olivat yhtymäkohdat omaan työhöni Luova osallistava Suomi koordinaatiohankkeessa, jossa tuemme monialaista, valtakunnallista kehittämistoimintaa.

Seminaarin tärkein sisältö oli Kuntien kokeilutoiminta älykkäiden kokonaisratkaisujen mahdollistajana tutkimushankkeen johtopäätösten esittely ja uuden Uskalla kokeilla -ohjelman lanseeraus. Tutkimushankkeen tavoitteena on selvittää, miten kokeilutoiminnalla voidaan vahvistaa kuntaorganisaation älykkyyttä ja kuinka ajattelu- ja toimintatavat mukautuvat muutokseen. Raportti valmistuu keväällä 2016, mutta tuloksiin pääsee tutustumaan jo artikkelista Edelläkävijäkunnat uudistavat toimintaansa eivätkä sammaloidu (Kuntaliiton julkaisusarja 2/2015).

Minua kiinnosti erityisesti kuntien kyky hyödyntää kehittämishankkeita oman kunnan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Kuntien kokeilutoimintaan olin tutustunut  lukemalla Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaaman kehittämishankkeen raportin Koetellut kulttuuritoiminnot KUULTO-toimintatutkimuksen tulokset ja nyt saisin tietää kokeilukokemuksista kulttuurialaa laajemmin. Aivan kuten KUULTO-hankkeessn tuloksistakin selviää kuntakenttä jakaantuu edelläkävijöihin ja perässähiihtäjiin ei vain kulttuuritoiminnan kehittämisessä vaan uudistumiskyvyssä yleensä.

Kuinka luodaan kehittämisen kulttuuri?

Älykkäät kokonaisratkaisut kuntakontekstissa määriteltiin hankkeessa asiakkaiden ja henkilöstön osaamisen hyödyntämiseksi toiminnassa, kehittämisessä ja uusien ratkaisujen tuottamisessa. Kehittämispotentiaalia ei saada käyttöön, jos henkilöstö nähdään vain strategian toteuttamisen välineenä eikä kehittäjänä, jolla on ajankohtaista ymmärrystä kuntalaisten elämästä. Asiakaslähtöisyys toteutuu jo monessa paikassa, mutta monella pitkä matka siihen, että kuntalainen olisi mukana palvelun kehittämisessä. Älykkyyttä on myös jatkuva uusiutuminen, muutosten ennakoiminen, oppiminen ja teknologian hyödyntäminen. Keskusteluissa nostettiin ratkaisevaksi tekijäksi kuntien kyky ottaa vastaan digitalisaation haasteet.

Onnistumisen eväiksi tunnistettiin: 
- Kehittämistarpeen ymmärtäminen, 
- Adaptiivisuus eli kyky vastata ympäristön muutoksiin. 
- Muutosjohtajuus, positiivisen psykologian mallilla.
- Kumppanuusverkostojen rakentaminen.
- Teknologian hyödyntäminen.

Tutkijat olivat myös tunnistaneet kehittämistyön haasteita, jotka olivat erilaisia riippuen siitä missä vaiheessa kehittämistaivalta kunnat olivat. Kehittämistyön alkuvaiheessa jarruina olivat usein muutosvastarinta ja rakenteelliset esteet, ja kun niistä oli päästy, vastassa oli vaikeus kehittää omaan toimintaan sopiva asiakaslähtöisyys. Opin myös, että Suomessa ns. mustia alueita, joista ei koskaan tule yhtään hakemusta yhteenkään kehittämisohjelmaan. Toisaalta edelläkävijät kehittävät koko ajan, riippumatta siitä onko ajat huonot vai hyvät.

Monialaisen yhteistyö tarve on tunnistettu

CaptureSidosryhmät mainittiin useaan kertaan, mutta samanaikaisesti keskusteltiin verkoston ja kumppanuuden merkityksestä. Tulkitsin sen niin, että sidosryhmä käsitteenä kuului jo vanhaan maailmaan ja systeeminen kumppanuusverkosto, jossa kokeillaan ja opitaan yhdessä, on uusi nykyisyys ja toivetila. Yritykset, yrittäjäjärjestöt, kolmas sektori, tutkimuslaitokset ja ammattikorkeakoulut tunnistetaan tärkeiksi kumppaneiksi, mutta hyödyntämisessä onnistutaan vain joissain tapauksissa. Keskustelussa mainittiin ongelmaksi kuntien yhteistyö vain toisten kuntien kanssa. Keskitytään keskinäiseen yhteistyöhän ja avoimen innovaatiotoiminnan kulttuuri on vierasta. Tuttu juttu monelle muullekin siilolle, sillä yhteistyö on yleensä helppoa kun kaikki kuuluvat samanlaisiin organisaatioihin ja puhuvat samaa kieltä. Ei tarvitse mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tässä vaiheessa seminaaria ilmiannoin itseni ja tunnustin, että en ole kuntatoimija, vaan tulen Luova osallistava Suomi hankkeesta ja ammattikorkeakoulusta. Kerroin myös, että ESR haku on auki ja rahaa on jaossa. Ajoitus oli sopiva, sillä ei tarvinnut istua yksin lounaspöydässä.

Ehkä nyt ongelmat ovat niin suuria, että alojen rajat on rikottava tosissaa. Ei ole aikaa pohtia ja suunnitella siiloissa. Esimerkiksi nuorisotyöttömyys on niin huolestuttava asia, että nuorten hyvinvointi ja osallisuus yhteiskunnassa ovat niin kunta kuin Eurooppatason strategioiden (Eurooppa 2020- strategia – Suomen kansallinen ohjelma) ytimessä. Positiivisia tuloksia esitteli Rovaniemen kehittämispäällikkö Tarja Saarelainen, jonka mukaan Rovaniemellä on saatu hyviä kokemuksia nuoria auttavasta Ohjaamo ja Kohtaamo-toiminnasta.

Älykkäät kuntakokeilut seminaarissa ei synkistelty ja minulle jäi todella positiivinen vire päivästä. Nyt on laitettu tuulemaan oikein kunnolla. Vantaan kaupungin apulaiskaupunginjohtaja Elina Lehto-Häggrothin puheenvuoro Vantaan koulujen digiloikasta sai minut uskomaan kunnan voimaan tehdä suuriakin muutoksia.

Kuinka saada kuntakokeilut ja “hankemaailma” tiivimpään vuoropuheluun?

Kuntatoimijat kokeilevat, hanketoimijat kokeilevat ja sen lisäksi jokaisella alalla kokeillaan. Minusta oli hyödyllistä käydä seminaarissa, jossa en tuntenut ketään. Olin aluksi epävarma siitä olenko oikeassa paikassa ja olenko seminaarin “kohderyhmää”. Nyt huomaan saaneeni tietoa kentästä joka työskentelee samojen päämäärien tavoittelemiseksi, mutta eri kentällä ja sehän vasta hyödyllistä olikin. Nyt ymmärrän paremmin mitä kunnissa tapahtuu ja kuinka Osallistamalla osaamista ohjelmaan kuuluvat kehittämistoimet voivat tukea sitä työtä.

Kokeiluista muodostuu toivottavasti pitkäjänteinen kehittämisen kulttuuri, johon myös hankekehittäjät luontevasti sisältyvät. Työ jatkuu USKALLA KOKEILLA – ohjelman muodossa, jonka yhtenä tavoitteena on edistää kuntien ja muiden toimijoiden välistä vertaiskehittämistä. Ehkä sinä olet tavoitteessa mainittu “muu toimija”. Tutustukaa ja seuratkaa, erityisesti jos tuntuu vieraalta!

Kuvat on Kuntaliiton materiaaleista, joista ei selviä visualisoijan nimeä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sama henkilö on saanut piirtää monissa seminaareissa ja päässyt pois siiloista.
Kuvat ovat Kuntaliiton materiaaleista, joista ei selviä visualisoijan nimeä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sama henkilö on saanut piirtää monissa seminaareissa ja päässyt pois siiloista.

Älykkäät kuntakokeilut seminaarin materiaalit löytyvät Innokylästä.

Innostusta ja energiaa Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaarissa

Osallistuin Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaariin 22.1 Helsingissä Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Paikalla oli 170 soveltavan taiteen ammattilaista ja sitten meitä tavalla tai toisella aiheen äärellä olevia. Järjestäjänä oli Pro Soveltavan taiteen tila ry, jonka tavoitteena on vahvistaa soveltavien taiteilijoiden toimintaedellytyksiä. Tapahtuma oli uuden yhdistyksen ensimmäinen suuri kokoontuminen, jonka yhdeksi tavoitteeksi toiminnanjohtaja Krista Petäjäjärvi nosti uudet oivallukset ja kollegiaalisen tuen. On tärkeää ymmärtää, että  ei ole yksin, vaikka moni tekeekin työtä ympäristöissä, joissa ei ole muita taiteilijoita. Kristan ajatuksia seminaarista voi lukea hänen blogistaan Soveltavaa energiapolitiikkaa.

CIF_logo_1b_RGB_500px

Olen vieläkin innostunut ja pyörällä päästäni monista keskusteluista ja hienoista esimerkeistä. Minun agendani oli verkostoitua, oppia uutta ja kertoa juuri avautuneesta Euroopan sosiaalirahaston (ESR) Osallistamalla osaamista hankehausta,  jonka keskeisenä tavoitteena on nuorten työllisyyden ja siirtymävaiheiden tukeminen kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan keinoin. Hakuaika päättyy 1.3.2016 ja viimeistään nyt on aika kerätä tutut ja uudet kehityskumppanit saman pöydän ääreen ja tehdä suunnitelma. Juttelin monien kanssa ja osallistuin keskusteluihin, joissa pystyin heiluttelemaan Luova Osallistava Suomi esitteitä. Tuloksena moni tuli juttelemaan ja selvisi, että kiinnostusta ja osaamista löytyy.

Soveltavan taiteen tekijät ovat osaavaa porukkaa, jotka ovat löytäneet roolinsa monien alojen rajapinnoissa. Yksi toimii henkilöstökouluttajana, toinen vanhustyön kehittäjänä ja kolmas nuorten mielenterveyskuntoutujien kanssa. Heitä ei näytä pelottavan erilaiset ihmiset.

Miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin?

Soveltavan taiteen tekijöiden haasteena on hanke- ja pätkätyö ja siksi olikin hienoa, että pääsin mukaan taiteen ja hyvinvoinnin läänintaiteilija Arttu Haapalan isännöimään keskusteluun siitä, miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin. Keskustelu oli osa iltapäivän foorumia ”Taiteen tulevaisuus hyvinvointialalla”. Pääsin hyvään seuraan Terveyttä kulttuurista verkoston Grand Old Ladyn Merja Isotalo ja kulttuurisuunnittelija Jenni Räsäsen kanssa. Merjan pitkäjänteinen työ soveltavan taiteen parissa jatkuu ja nyt hän nosti esille TAIKU:n eli Taiteen hyvinvointivaikutuksien yhteyspistetoiminnan käynnistämisen. 

Jenni Räsänen tekee todellista pioneerityötä. Hän on työskennellyt vuodesta 2011 Helsingin kaupungin virassa, jonka rahoitus tulee puoleksi kulttuurikeskuksesta ja puoleksi sosiaalivirastosta. Helsingin kaupunki on siis uskaltanut rikkoa siiloja ja luonut tehtävän joka on pysyvästi kulttuurin ja hyvinvoinnin rajapinnoilla. Jenny kertoikin, että tämän mahdottomalta tuntuvan asian toteutuminen saa hänet myös omassa työssään yrittämään aluksi mahdottomalta tuntuvia juttuja. Onkohan samanlaisia virkoja muissa kaupungeissa?

Sosiaalialan vahvuudeksi Jenny kertoi keskustelut arvoista, jotka ovat selkeästi esillä strategiassa ja toiminnassa. Toinen tyypillinen piirre ja samalla eri kulttuurialaan, on toiminnan kirjaamaan ja mittaamaan. Konkreettinen esimerkki liittyy ajankohtaiseen Osallistamalla osaamista teemaan:  sosiaalialalla mitataan yksinäisyyden vähentymistä ja kulttuurialalla yhteisöllisyyden vahvistumista.

?

Mitä siis yksittäinen soveltavan taiteen tekijä voi tehdä juurruttaakseen taidetta sosiaalialan rakenteisiin? Jennyn vastaus oli: Ei oikein mitään. Ja ymmärtäähän sen, että tuhansien työntekijöiden virastoissa tarvitaan tiukat yhteiset tavoitteet ja pelisäännöt. Omassa puheenvuorossani nostin esimerkin hankkeen tasolle, sillä samalla tavalla kuin yksittäinen tekijä ei myöskään yksittäinen hanke pysty vaikuttamaan, jos johto ei näe hanketta osana oman organisaation strategian mukaista kehittämistä.

Seminaariosallistujia kiinnosti tietenkin onko tulevaisuudessa taiteilijoilla työtä hyvinvointialalla? Taiteen rooli kuntoutuksessa, tunnetaitojen vahvistamisessa, merkityksellisen tekemisen löytämisessä on kiistaton, mutta onko tekijä taiteilija vai hyvinvointialan ammattilainen, joka käyttää taidelähtöisiä menetelmiä, on minusta mielenkiintoinen vastakysymys.  Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että henkilökunta ja resurssit tuskin lisääntyvät, on tehtävä asiat toisella tavalla. Koska sosiaali- ja hyvinvointialat ovat niin hyviä kirjaamaan, kannattaa perehtyä taiteen ja kulttuurin mitattuihin vaikutuksiin. Esimerkiksi Satu-Mari Janssonin Mittaamattoman arvokasta?: taiteen ja kulttuurin vaikutustutkimuksia ja -metodologioita. Jos ei jaksa perehtyä metodologiaan, voi etsiä mielenkiintoisia raportteja julkaisun lopusta.

Ja sitten muutama linkkivinkki inspiraation lähteeksi ja benchmarkauksen kohteeksi:

Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Avoimuus pelottaa myös koulutuksessa, vaikka tietää sen olevan ainoa oikea tie

Avoin vain suljettu digitaalinen oppimisalusta on askarruttanut minua viime aikoina. Suljetut valmiit oppimisympäristöt ovat helppokäyttöisiä, mutta samalla tylsiä ja irrallaan muusta maailmasta.  Olen seurannut sivusta taitavia kollegoita sekä digitaalisen viestinnän hankkeita ja päätin yrittää sopivan ryhmän kanssa.

Pari viikkoa sitten alkaneen kulttuurituottajien täydennyskoulutuksen osallistujat lähtivät heti mukaan ja nyt he raportoivat ryhmänsä kehittämiskohteesta avoimesti koulutuksen omalla blogisivulla.  Vielä viikko ennen koulutuksen alkua oli tekemässä suljettua blogia, joka toimisi tavallisen virtuaalisen oppimisalustan tavoin. Continue reading Avoimuus pelottaa myös koulutuksessa, vaikka tietää sen olevan ainoa oikea tie