Mitä tehdä kun kesken esityksen pahvilaatikosta löytyy pieni poika?

Meeting the Odyssey projektin viimeiset kiertueet suunniteltiin vuonna 2012 Odysseyn kotiin, Kreikkaan. Ajatuksena oli kunnioittaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, sekä osoittaa yhteenkuuluvuutta talouskriisissä olevan Kreikan kanssa. Haluttiin rakentaa yhteenkuuluvuutta luomalla vuoropuhelua ennakkoluulojen vähentämiseksi.

Kesällä 2016 Kreikan talouskriisi ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen lisäksi pakolaiskriisi on muuttunut paikoitellen kestämättömäksi murhenäytelmäksi. Eurooppalaisia tarinoita etsimään lähtenyt projekti onkin nyt keskellä suurta kansanvaellusta, jossa kotoa lähteminen, kaipaus ja odotus ovat tuskallisen totta. Meeting the Odyssey projektipäällikkö Matilda von Weissemberg kysyikin keväällä projektin blogissa kuinka he taiteilijoina voivat edistää kulttuurien välistä ymmärrystä kriisin aikana. Onko mahdollista tehdä mitään? Yhteistyö kreikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa oli vaikeaa, mutta työryhmä oli valmis lähtemään matkaan ilman luotettavaa tietoa esiintymispaikoista ja asumisesta.

Kiertueellakin voi pysähtyä yhdessä arvioimaan tehtyä työtä ja kuuntelemaan toisten kokemuksia

Minun roolini tässä projektissa on auttaa työryhmää arvioimaan omaa työtään. Suunnittelen ja fasilitoin työpajoja, joissa työryhmä saa yhdessä pysähtyä jakamaan kokemuksia ja pohtimaan niiden merkitystä.

Tänä kesänä pääsin pitämään itsearviointityöpajaa erityisessä tilanteessa; kesän ensimmäinen kiertue oli loppumassa ja toinen alkamassa. Leroksen ja Lesboksen saarilla sekä Lavrion ja Elefsinan kaupungeissa vieraillut työryhmä sai kertoa kokemuksistaan omaa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Samalla päästiin keskustelemaan kiertuetta aloittavan ryhmän suunnitelmista ja odotuksista.

Aloitimme työskentelyn pienissä ryhmissä. Kiertueen tehnyt ryhmä analysoi tehtyä työtä. Aloittava ryhmä lähetettiin pienelle aikamatkalle, jonka tarkoituksena on matkata kiertueen loppumispäivään ja muistella kuinka kaikki sujui. He tekivät kolme erilaista skenariota; utopian, realistisen positiivisen kiertueen sekä katastrofiskenarion. Tarinat avasivat erilaisia mahdollisia kiertueita ja tietenkin kun asialla on tarinankerronnan ammattilaiset, niistä ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

TElefsina_Maria Ahlrot2016unnelma vakavoitui kun alettiin kuunnella kiertueensa päättävien ryhmien kertomuksia. Tämän kiertueen rankimmat ja samalla tärkeimmät hetket oli koettu pakolaisleireillä. Päätös esiintyä ja tehdä työpajoja yksin tulleiden lasten ja nuorten kanssa oli kypsynyt vasta kiertueella. Käytännön järjestelyt ja lupa saada osallistua vaati pitkiä neuvotteluja, mutta niissä onnistuttiin.

Yksi Meeting the Odyssey projektin tavoitteista on kehittää taiteilijoiden osaamista ja siksi keskustelimme myös oman mukavuusalueen ulkopuolella olemista. Tilaa jossa vanhat mallit eivät toimi ja olemista leimaa epävarmuus. On testattava uusia tapoja toimia ja tehtävä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Edellisinä vuosina suurin haaste oli työryhmän jäsenten väliset kulttuuriset erot sekä oman tilan katoaminen ahtaassa purjelaivassa. Nyt vastassa oli todellinen hätä, jonka edessä moni tunsi avuttomuutta. Ihmisten kohtaaminen esityksissä sekä työpajoissa antoi leireillä oleville selvästi iloisia hetkiä ja sen oli vain riitettävä sillä hetkellä.

Omista rutiineista luopuminen voi vapauttaa

Blogin otsikkokuvassa näyttelijät tulevat yllätetyksi kesken esityksen Lesvoksen pakolaisleirillä. Näyttämöllä olevasta “tyhjästä” pahvilaatikosta juoksee pieni poika ja pakottaa esiintyjät improvisoimaan. Sopeutuminen uusiin yllättäviin tilanteisiin alkaa näyttelijöiden mukaan olevan tässä vaiheessa jo pysyvä, tuttu tila.

Joustaminen, joustaminen ja vielä kerran joustaminen oli kiertueen päättävän ryhmän neuvo Kreikassa kiertuetta aloittavalle ryhmälle. Vastoinkäymisiä ei kannata jäädä pohtimaan pitkään, vaan on ongelmat on ratkaistava nopeasti, parhaalla mahdollisella tavalla. Joustamisen lisäksi kehoitettiin tarkistamaan luvatut asiat aina henkilökohtaisesti paikan päällä.

Valta ja vastuu Euroopan tason projektissa puhutti pitkään. Haastavaa oli toimina tilanteissa, joissa vastuu oli maantieteellisesti kaukana itse toiminnasta. Kuinka esimerkiksi ranskalainen viestintävastaava motivoituu markkinoimaan esityksiä Berliisissä tai kuinka Helsingissä oleva tekninen päällikkö ratkoo ongelmia Opolen kaupungissa Puolassa. Paikalliset yhteyshenkilöt nousevat tietenkin arvoon arvaamattomaan, mutta resurssit eivät aina riitä asioiden varmistamiseen. Joskus on tyydyttävä toiseksi parhaaseen tulokseen.

Kokemusten jakaminen tuntui saavan todellisen merkityksen juuri sillä hetkellä. Kertojat olivat tuttuja kahden edellisen projektivuoden takaa ja kuulioilla oli todellinen halu ja tarve ymmärtää tulevia kiertueolosuhteita.

Kuinka ymmärtää oman työn merkitys koko projektille, puhumattakaan Euroopan unionin ohjelmatasosta.

Taiteilija ja tutkija Alexanros Mistriotis tuli mukaan työpajan loppuvaiheen keskusteluun ja esitteli omaa työtään projekti ulkoisen arvioinnin tekijänä. Mistrios johdatteli työryhmän pohtimaan omaa työtään ja koko projektia osana Euroopan Unioinin strategiaa. Hänen näkökulmansa on kriittinen ja kysyvä: ymmärrämmekö mitä politiikkaa ja kehityskulkua tuemme? Kenen tarinoita kerromme? Keskustelu oli polveilevaa ja samalla erittäin hedelmällistä.

Mistriotis puhui vallan ja resurssien pakenemisesta pois paikallisilta. Kuinka motivoitua tekemään työtä kasvottomien määräysten mukaan tai ymmärtää kuinka voi vaikuttaa oman alueensa asioihin. Keskustelussa nousi esiin poliitikkojen ja kansalaisten vieraantuminen toisistaan.

Yhteisöllisuuden rakentaminen ja tiivis vuoropuhelu nähtiin ratkaisuna välillä toivottomaltakin tuntuvaan tilanteeseen. Eli palattiin projektin tavoitteisiin ja taiteen mahdollisuuteen avata uusia näköaloja ja luoda vuoropuhelua. On toimittava tarina ja ihminen kerrallaan. Toivottava, että se pahvilaatikosta ilmestynyt pikkupoika ja moni muu saarilla oleva pakolainen on saanut pienen toivon kipinän tai ainakin unohtanut ikävän tilanteen hetkeksi.

Ehkä tämän ja monen muun samankaltaisen projektin ansiosta myös äänestäjät ja päättäjät tekevät kaikkensa, jotta kaikilla meillä olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet turvalliseen ja hyvään elämään. Jotta se on mahdollista on ymmärrettävä että on vain me, ei me ja ne toiset.

Elefsina_arkeologinen alue_tie
Elefsinan arkeologinen alue oli yksi antiikin tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista. Siellä kävely sai pohtimaan mitä meistä on jäljellä parin tuhannen vuoden päästä.

 

 

 

Advertisements

Innostusta ja energiaa Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaarissa

Osallistuin Soveltavan taiteen tulevaisuus seminaariin 22.1 Helsingissä Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Paikalla oli 170 soveltavan taiteen ammattilaista ja sitten meitä tavalla tai toisella aiheen äärellä olevia. Järjestäjänä oli Pro Soveltavan taiteen tila ry, jonka tavoitteena on vahvistaa soveltavien taiteilijoiden toimintaedellytyksiä. Tapahtuma oli uuden yhdistyksen ensimmäinen suuri kokoontuminen, jonka yhdeksi tavoitteeksi toiminnanjohtaja Krista Petäjäjärvi nosti uudet oivallukset ja kollegiaalisen tuen. On tärkeää ymmärtää, että  ei ole yksin, vaikka moni tekeekin työtä ympäristöissä, joissa ei ole muita taiteilijoita. Kristan ajatuksia seminaarista voi lukea hänen blogistaan Soveltavaa energiapolitiikkaa.

CIF_logo_1b_RGB_500px

Olen vieläkin innostunut ja pyörällä päästäni monista keskusteluista ja hienoista esimerkeistä. Minun agendani oli verkostoitua, oppia uutta ja kertoa juuri avautuneesta Euroopan sosiaalirahaston (ESR) Osallistamalla osaamista hankehausta,  jonka keskeisenä tavoitteena on nuorten työllisyyden ja siirtymävaiheiden tukeminen kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan keinoin. Hakuaika päättyy 1.3.2016 ja viimeistään nyt on aika kerätä tutut ja uudet kehityskumppanit saman pöydän ääreen ja tehdä suunnitelma. Juttelin monien kanssa ja osallistuin keskusteluihin, joissa pystyin heiluttelemaan Luova Osallistava Suomi esitteitä. Tuloksena moni tuli juttelemaan ja selvisi, että kiinnostusta ja osaamista löytyy.

Soveltavan taiteen tekijät ovat osaavaa porukkaa, jotka ovat löytäneet roolinsa monien alojen rajapinnoissa. Yksi toimii henkilöstökouluttajana, toinen vanhustyön kehittäjänä ja kolmas nuorten mielenterveyskuntoutujien kanssa. Heitä ei näytä pelottavan erilaiset ihmiset.

Miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin?

Soveltavan taiteen tekijöiden haasteena on hanke- ja pätkätyö ja siksi olikin hienoa, että pääsin mukaan taiteen ja hyvinvoinnin läänintaiteilija Arttu Haapalan isännöimään keskusteluun siitä, miten taidetta saataisiin pysyvämmin hyvinvoinnin rakenteisiin. Keskustelu oli osa iltapäivän foorumia ”Taiteen tulevaisuus hyvinvointialalla”. Pääsin hyvään seuraan Terveyttä kulttuurista verkoston Grand Old Ladyn Merja Isotalo ja kulttuurisuunnittelija Jenni Räsäsen kanssa. Merjan pitkäjänteinen työ soveltavan taiteen parissa jatkuu ja nyt hän nosti esille TAIKU:n eli Taiteen hyvinvointivaikutuksien yhteyspistetoiminnan käynnistämisen. 

Jenni Räsänen tekee todellista pioneerityötä. Hän on työskennellyt vuodesta 2011 Helsingin kaupungin virassa, jonka rahoitus tulee puoleksi kulttuurikeskuksesta ja puoleksi sosiaalivirastosta. Helsingin kaupunki on siis uskaltanut rikkoa siiloja ja luonut tehtävän joka on pysyvästi kulttuurin ja hyvinvoinnin rajapinnoilla. Jenny kertoikin, että tämän mahdottomalta tuntuvan asian toteutuminen saa hänet myös omassa työssään yrittämään aluksi mahdottomalta tuntuvia juttuja. Onkohan samanlaisia virkoja muissa kaupungeissa?

Sosiaalialan vahvuudeksi Jenny kertoi keskustelut arvoista, jotka ovat selkeästi esillä strategiassa ja toiminnassa. Toinen tyypillinen piirre ja samalla eri kulttuurialaan, on toiminnan kirjaamaan ja mittaamaan. Konkreettinen esimerkki liittyy ajankohtaiseen Osallistamalla osaamista teemaan:  sosiaalialalla mitataan yksinäisyyden vähentymistä ja kulttuurialalla yhteisöllisyyden vahvistumista.

?

Mitä siis yksittäinen soveltavan taiteen tekijä voi tehdä juurruttaakseen taidetta sosiaalialan rakenteisiin? Jennyn vastaus oli: Ei oikein mitään. Ja ymmärtäähän sen, että tuhansien työntekijöiden virastoissa tarvitaan tiukat yhteiset tavoitteet ja pelisäännöt. Omassa puheenvuorossani nostin esimerkin hankkeen tasolle, sillä samalla tavalla kuin yksittäinen tekijä ei myöskään yksittäinen hanke pysty vaikuttamaan, jos johto ei näe hanketta osana oman organisaation strategian mukaista kehittämistä.

Seminaariosallistujia kiinnosti tietenkin onko tulevaisuudessa taiteilijoilla työtä hyvinvointialalla? Taiteen rooli kuntoutuksessa, tunnetaitojen vahvistamisessa, merkityksellisen tekemisen löytämisessä on kiistaton, mutta onko tekijä taiteilija vai hyvinvointialan ammattilainen, joka käyttää taidelähtöisiä menetelmiä, on minusta mielenkiintoinen vastakysymys.  Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että henkilökunta ja resurssit tuskin lisääntyvät, on tehtävä asiat toisella tavalla. Koska sosiaali- ja hyvinvointialat ovat niin hyviä kirjaamaan, kannattaa perehtyä taiteen ja kulttuurin mitattuihin vaikutuksiin. Esimerkiksi Satu-Mari Janssonin Mittaamattoman arvokasta?: taiteen ja kulttuurin vaikutustutkimuksia ja -metodologioita. Jos ei jaksa perehtyä metodologiaan, voi etsiä mielenkiintoisia raportteja julkaisun lopusta.

Ja sitten muutama linkkivinkki inspiraation lähteeksi ja benchmarkauksen kohteeksi:

Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cardboard citizen on tehnyt teatteria kodittomille ja kodittomien kanssa Arts Counsilin tuella jo 20 vuotta. Tavoitteena on taiteen menetelmin saada muutosta liikkeelle ja auttaa kodittomia elämässä eteenpäin.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.
Cape Farewell hankkeeessa muokataan asenteita ilmastonmuutoksesta. Tekijöinä monialaiset työryhmät, joissa taiteilijat, tieteilijät, vaikuttajat ja kasvattajat osallistavat nuoria mukaan toimimaan aktiivisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Toisen kuunteleminen on aikamme radikaalein teko

Mielipide on usein kuin kutsu taisteluun. Ennen kuin toisen lause on kunnolla loppu, tulee mieli argumentoida vastaan ja sitten jatketaan juupas eipäs väittelyä. Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen  101 kaikkien puolesta näyttelyssä Taidehallissa on kuitenkin kuuntelun paikka, ei väittelyn. Kirjoitin  viime viikolla tästä näyttelystä, joka pakotti minut istumaan hiljaa ja kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä. Tänään osallistuin näyttelyn yhteydessä järjestettyyn tilaisuuteen  Opastettuja retkiä mielipideviidakkoon, johon taiteilijat olivat kutsuneet paikalle kolme yhteiskunnallista toimijaa ja ajattelijaa: Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomien toimittaja ja kolumnisti, Outi Kuittinen, tutkija, ajatushautomo Demos Helsinki ja Noora Dadu, näyttelijä ja ohjaaja.

Mielipide perustuu omakohtaiseen kokemukseen

Aivan kuten edelliselläkin kerralla, oli todella kiehtovaa kuunnella ihmisten mielipiteitä. Tilaisuuden “oppaat” kertoivat millä perustein he valitsivat aiheet ja henkilöt. Anna-Stina Nykänen lähti journalistina kaivelemaan kysymyksiä, joista hän arveli jo tietävänsä kaiken. Näinhän me usein toimimme. Luulemme tietävämme kuka on mitäkin mieltä. Ensimmäiseksi teemaksi hän otti väittämän nr. 13: Homo- ja lesbopareilla tulisi olla oikeus adoptiolapsen hankkimiseen. Mielipiteen kertojiksi Nykänen valitsi kolme samaa mieltä olevaa henkilöä, joita hän ei olisi uskonut olevan asian puolesta. Ei siis yhtään nuorta aikuista pääkaupunkiseudulta, vaan kaksi vanhempaa henkilöä kaukana kehä kolmoselta sekä yhden maahanmuuttajataustaisen miehen. Yksi puolsi asiaa vedoten omaan rakkaudettomaan kotiinsa, toinen kertoi sotalapsikokemuksistaan ja kolmas perusteli vähemmistön oikeuksilla. Kaikki olivat siis saman asian puolella, vaikka perustelut olivat erilaisia.

Omat kokemukset muovaavat mielipiteitämme ja tässä teoksessa taiteilijat ovat menneet ihmisten kotiin ja antaneet heidän perustella mielipiteitään kaikessa rauhassa omana itsenään. Kukaan kuulemistani henkilöistä ei perustellut mielipidettään tutkimustuloksilla. Tutkija Outi Kuittinen kysyikin oivaltavasti miksi mielipiteet eivät herättäneet raivoa vaan lähinnä uteliaisuutta. Vaikeahan siinä on raivostua videolle, mutta ei se ollut vain sitä. Olen itse hikeentynyt monta kertaa ajankohtaisia keskusteluja katsellessani, mutta silloin kuuntelenkin asiantuntijoita ja ihmisiä, jotka on valittu edustamaan jotain tiettyä ryhmää. Tässä teoksessä ihmiset vain ovat ja kertovat omista mielipiteistään omassa olohuoneessaan.

Mitä uutta näissä henkilökohtaisissa tarinoissa sitten on?

Tummat hahmot edessä ovat taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen sekä toimittaja Anna-Stina Nykänen.
Tummat hahmot edessä ovat taiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen sekä toimittaja Anna-Stina Nykänen.

Media on pullollaan henkilökohtaisia tarinoita. Toinen toistaan ihmeellisempiä, rankempia ja koskettavia. Mielipiteet ruuan terveellisyydestä, palkoista, eutanasiasta, korruptiosta, aseiden omistamisesta, onnellisuudesta jne. esitetään tavallisesti tilastojen kyljessä muutaman ihmisen suulla. Tämän teoksen mielipiteet tekevät uteliaiksi, koska jokainen sadasta henkilöstä on oma itsensä vailla asiantuntijan tai “edustajan” viittaa.

Pitäsikö nyt töissä unohtaa tutkimukset ja vedota omiin lapsuuden kokemuksiin? Ei taida onnistua, mutta selvästi tarvitsemme paikkoja, joissa saa tulla yhteen ja siihen autetaan yhtä empaattisesti ja avoimesti kuin tässä.

Toisen kuunteleminen on aikamme radikaalein teko ja sadan henkilön mielipiteitä pääseen kuuntelemaan vielä 22.11.2015 asti.

Kerrankin vain kuuntelin

Olen tämän syksyn aikana osallistunut moneen tunteikkaaseen keskusteluun pakolaiskriisistä, nuorten työttömyydestä, ikärasismista, vanhusten hoidosta, hallitusksen leikkauksista jne. Pari päivää sitten jouduin tilanteeseen jossa jouduin tai oikeastaan sain kunnella monen erilaisen ihmiset mielipiteitä, pystymättä itse osallistumaan keskusteluun.

Haastattelu nr 12. Kuva teoksen Facebooksivulta.
Haastattelu nr 12. Kuva teoksen Facebooksivulta.

Kuuntelin mielipiteitä Taidehallissa, jossa on esillä Tellervo Kalleisen ja Oliver Kohta-Kalleisen näyttely 101 kaikkien puolesta.  Suurimman vaikutuksen minuun teki videoteos, jota varten taiteilijat olivat haastatelleet 100 Suomessa asuvaa ihmistä heidän kotonaan.

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kohta-Kalleisella on ilmiömäinen kyky saada ihmiset mukaan teoksiinsa. Kukapa meistä ei muistaisi Valituskuoroa, jossa joka päiväiset valitukset tehtiin kuorolauluksi. Uusimmassa näyttelyssään he ovat syventyneet haastateltavien ihmisten mielipiteisiin ymmärtääkseen, mitkä asiat vaikuttavat näihin väestöä voimakkaasti jakaviin mielipiteiden syntymiseen.

Teosta varten taiteilijat etsivät  henkilöitä, jotka muodostivat tilastollisen poikkileikkauksen Suomen väestöstä ikänsä, sukupuolensa, maakuntansa sekä tulo- ja koulutustasonsa puolesta. Olemme tottuneet vastaaviin kuvauksiin tiedotusvälineissä, mutta nyt saimmekin kuunnella rauhallista pohdiskeltua prosenttien ja samaa mieltä/eri mieltä/en osaa sanoa vastausten takana.

Nojatuolissa istuva sai hiiren avulla valita keskusteluaiheen ja ketä kuunneltiin. Kuva: Pekka Tynell / Yle
Nojatuolissa istuva sai hiiren avulla valita keskusteluaiheen ja ketä kuunneltiin. Kuva: Pekka Tynell / Yle

100 ihmisen Suomi pienoiskoossa oli kerätty lehti-ilmoitusten ja Facebookin avulla. Aiheet ovat selvästikin herättäneet monessa halun avata kotinsa taiteilijoille ja kertoa mielipiteensä. Taidehallin yleisönkään ei tarvinnut olla täysin passiivisia kuuntelijoita, sillä yksi katsojista kerrallaan pääsi valitsemaan keskustelun aiheen ja ketä kuunnellaan.

Pääsin istumaan nojatuoliin ja olemaan samalla 101 osallistuja. Aiheesta päättäminen muun näyttely-yleisön puolesta hermostutti sen verran, että en edes muista minkä aiheen ensimmäiseksi valitsin. Sen muistan kuitenkin, että en ottanut eutanasiaa tai maahanmuuttoa. Koin niiden olevan vähän liikaa, sillä en tuntenut kuin ystäväni, jonka kanssa olimme tulleet näyttelyyn. Kuuntelimme keskittyneenä ajatuksia siitä voiko omaan onnellisuuteen vaikuttaa ja mitä mieltä ollaan suurista palkkaeroista.

Mielenkiintoista oli, että vaikka  valitsimme mielipiteitä täysin vastaan ja täysin puolesta, jokaisen pohdinta vaikutti järkevältä ja loogiselta. En välttämättä ollut samaa mieltä, mutta 5 minuuttia riitti avaamaan yhden puhujan elämää ja siihen vaikuttavia asioita, niin hyvin, että tulos oli ymmärrettävä kokonaisuus.

Osallistavaa taidetta onnistuneesti

Osallistaminen, osallistumisen ja aktiivisen kansalaisuuden mahdollistaminen ovat sanoja, jotka löytyvät kaupunkien, maakuntien ja Euroopan Unionin strategioista.  Työskentelen itse koordinaatiohankkeessa jonka nimi on Luova, osallistava Suomi, jossa  Tellervo Kalleisen ja Oliver Kohta-Kalleisen taito saada ihmiset mukaan osallistumaan voisi olla avuksi. 1.11. Taidehallissa järjestetään Opastettuja retkiä mielipideviidakkoon. Taidan mennä sinne ja kuunnella tarkkaan.